Sherlock Holmes lehdistössä 1890-luvulla

kirjoittanut Elina Karvo

 

Johdanto

”Englantilainen kirjailija Conan Doyle on viime vuosina hankkinut itselleen laajan lukijakunnan seikkailukertomuksillaan, joita on ilmestynyt satojen tuhansien painoksissa. Hänellä on niissä kaikissa erityinen, omituinen päähenkilö – yksityinen salapoliisi Sherlock Holmes, jolla on erinomainen kyky keksiä kaikkein salaperäisimpäinkin ja sotkuisimpain asiain juoni ja päästä niitten perille. Holmes – joka lienee todellisuudesta otettu – on nuori mies, joka hauskuudekseen tutkii omituisia seikkailuja. Hänen voimansa on siinä, että hän huomaa kaikenmoisia pikkuseikkoja, jotka tavallisesti jäävät syrjään, sekä yhtäkkiä ja ankaran johdonmukaisesti vetää kaikista olosuhteista johtopäätöksensä.” (Uusi Kuvalehti, 1.2.1894, johdatus ”Punatukkaisten säätiö” -tarinaan)

Tutkin tässä työssä yhdysvaltalaisissa sanomalehdissä The New York Times ja The Washington Post, sekä joitain suomalaisissa lehdissä esiintyneitä tekstejä liittyen Sherlock Holmesiin. Tekstit sijoittuvat 1890-luvun puoliväliin, vuosille 1893–1896. Olen valinnut muutamia tekstejä lähempään tarkasteluun tiettyjen teemojen ympäriltä: näitä ovat Holmesin rakkauselämä huumorin kohteena, Holmes-tarinoiden vaikutukset lukevaan yleisöön sekä Sherlock Holmesin kuolema ja todenmukaisuus. On jännittävää, että yllä olevassa sitaatissa Uudesta Kuvalehdestä mainitaan Holmesin hahmon pohjautuvan todennäköisesti todellisuuteen ja että tätä uskomusta ylläpidettiin myös lehdistössä.

Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti yhteensä 60 Sherlock Holmesista kertovaa tarinaa vuosina 1887–1927. Niin sanottu Holmes-kaanon koostuu neljästä romaanista sekä 56 novellista; novellit ilmestyivät alun perin Strand-lehdessä, joista ne koottiin myöhemmin viideksi eri niteeksi. Conan Doyle sai idean Sherlock Holmesin hahmoon entiseltä lääketieteen professoriltaan Edinburghin yliopistosta, Joseph Belliltä. Bell käytti oppitunneillaan samanlaista päättelytekniikkaa, josta Sherlock Holmes on tullut tunnetuksi. Toinen merkittävä inspiraation lähde oli Edgar Allan Poen luoma salapoliisi C. Auguste Dupin. Lisäksi Conan Doyle otti vaikutteita useista muista aikansa henkilöistä, tehden Sherlock Holmesista eräänlaisen palapelin aikakauden ihmisistä ja mentaliteetista. (Stashower 2001, 27, 126, 78.)

Ensimmäisen kerran Conan Doyle harkitsi Sherlock Holmesin häivyttämistä jo vuonna 1891 kirjoitettuaan kaksi romaania ja 12 novellia, sillä hän pelkäsi, että Holmes vie sekä hänen että yleisön huomion pois omasta mielestään hänen tärkeämmistä töistään eli historiallisista romaaneista (Conan Doyle [1924] 1989, 99). Kaksi vuotta myöhemmin hän teki ratkaisevan päätöksen tappaa etsivä Reichenbachin vesiputouksilla Sveitsissä ”The Final Problem” -tarinassa. Yleisön pyynnöstä – ja suuresta palkkiosta – johtuen Conan Doyle kirjoitti vuonna 1901 kenties tunnetuimman Sherlock Holmes -romaanin, The Hound of the Baskervilles; tarina kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Holmesin kuolemaa. Vuonna 1903 hän palautti suositun hahmon henkiin novellissa ”The Adventure of The Empty House” ja kirjoitti tämän jälkeen vielä 31 novellia ja yhden romaanin.

Sherlock Holmesin rakkauselämä vitsinä

Puheet Sherlock Holmesin rakkauselämästä ovat olleet laajempia vasta vuosisadan vaihteen jälkeen 1900-luvulta tähän päivään, vaikka varmasti myös viktoriaanisella yleisöllä on voinut olla epäilyksensä suuresta etsivästä. Tarinoissa Holmes esitetään kylmänä ja laskelmoivana ajattelukoneena, jonka elämässä ei hellille tunteille ole tilaa. Sittemmin Holmesia on tulkittu niin hetero- kuin homoseksuaalisista näkökulmista. Esimerkiksi Mark Campbell kuvaa Holmesin ja tohtori Watsonin olevan kuin ”mukavasti avioitunut pari – mutta ilman seksiä” – heidän suhteensa on täysin platoninen (Campbell 2001, 8). Löytämissäni lehtiteksteissä Holmesin rakkauselämään viitattiin enemmän vitsikkäästi kuin vakavasti. Holmesin käyttö pastisseissa ja parodioissa on ollut hyvin suosittua William Gilletten luomasta ensimmäisestä teatteritulkinnasta vuodelta 1899 lähtien. Conan Doyle kertoi hahmostaan paljon, mutta jätti silti tulkinnan varaa etenkin Holmesin menneisyyden pohdintaan. Novelleista ensimmäinen, ”A Scandal in Bohemia”, esitteli maailmalle ainoan naisen, joka on pystynyt päihittämään Sherlock Holmesin: Irene Adler. Holmesia kiinnostavat vahvaluontoiset ja itsenäiset naiset, jotka pystyvät pitämään itsestään huolta ja jotka eivät vähästä säikähdä. Kahdessa löytämässäni humoristisessa jutussa esiintyvät naiset olisivat ennemmin Holmesille kauhistus kuin ilo.

Aamulehdessä 11. syyskuuta 1895 on julkaistu Yhtä ja toista -palstalla lyhyt juttu rouva Sherlock Holmesista: ”Englannin salapoliisiromaaneissa ilmaantuu monasti Sherlock Holmes-niminen salapoliisi, joka on erinomaisen tarkka-älyinen mies, ehkäpä teräwäjärkisempi, kuin kirjailija on onnistunut seuraawassa esittämään ’rouwa Sherlock Holmesin.’” Tarinassa nainen alkaa päätellä junassa vieressään istuvasta miehestä erinäisiä asioita, kuten hänen toisen avioliittonsa tilanteen ja miehen terveydentilan. Nainen esitetään tekstissä kärkkäänä: päätelmiensä seassa hän toistelee ”älkää yrittäkö kieltää” tai ”myöntäkää että olen oikeassa”. Hieman epäselväksi jää, olivatko mies ja nainen keskenään tuttuja vai kenties naimisissa, miehen puhuessa vaimosta ja naisen herrasta: ”’Mutta, vaimo,’ huusi mies hien otsasta helmeillessä, te varmaankin olette…” ’Rouva Sherlock Holmes, herra,’ päätti nainen.” Tekstissä erittäin mielenkiintoinen seikka on se, miten Sherlock Holmesin kyvyt omaava nainen esitetään: hän ei halua kuulla vastaväitteitä tai epäile omien päätelmiensä todellisuutta. Sherlock Holmes, niinä kertoina kun hän teki väärän oletuksen, myönsi virheensä vähintään itselleen ja yleensä myös Watsonille. Holmesin suhtautuminen naisiin ei ollut aina ystävällistä, ja ”rouva Sherlock Holmesin” tapainen nainen olisi saanut etsivän vain vahvistamaan omia käsityksiään naisten epätasaisesta luonteesta ja käsittämättömistä motiiveista (esim. ”The Adventure of the Second Stain”).

The Washington Post -lehdessä julkaistiin elokuun 16. päivänä 1896 Chicago Tribune -lehdestä lainattu juttu ”Sherlock Holmes in love”. Jutussa Holmes on rakastunut neiti Snuggeriin, jonka epäilee kuitenkin haaveilevan herra Huggerin perään. Hänen epäilyksensä varmistuvat, kun hän näkee rakastettunsa käsissä olevat hyttysenpuremat; samaisia puremia on myös herra Huggerin käsivarsissa. Juttu päättyy neiti Snuggerin pyörtymiseen Holmesin vaadittua selitystä, yrittäen kihistä vihaisesti sanaa ”woman”, mutta jota – kuten jutussa huomautetaan – on vaikea sanoa kihisten.

Holmesille olisi hyvin epätyypillistä olla näin valtavan tunnekuohun vallassa. Hänelle tunteet olivat kuin ”särö suurennuslasissa”, jotka vaikeuttivat hänen ajatteluaan ja aiheuttaisivat tuhoa työlle. Holmes saattoi tulkita ja analysoida tunteita, mutta hän ei sallinut itsensä joutuvan moisten alaisiksi. (ks. ”A Scandal in Bohemia”.) Niinpä Postissa esitetty juttu on ennen kaikkea luettavissa huumorin kannalta: entäpä jos Holmes olisi rakastunut ja hänen rakastettunsa olisi petollinen? Humoristisia ovat myös jutun kaksi muuta henkilöä, neiti Snugger – pohjaten verbiin ”snuggle” eli käpertyä tai ”snog” eli pussailla – sekä herra Hugger eli ”halailija”. Molemmat edustavat tapoja, jotka olisivat hyvin epätyypillisiä Sherlock Holmesille.

Sherlock Holmesin vaikutukset lukevaan ylesöön

The New York Timesissa 15. huhtikuuta 1894 julkaistussa artikkelissa varoitetaan Lontoota kiusaavista ”Holmes-huijareista”. Alkuun teksti tuntuu enemmän aprillipilalta, jos se olisi julkaistu kahta viikkoa aiemmin, mutta se osoittaa, miten valtava vaikutus Sherlock Holmesilla oli jo omana aikanaan. Tekstissä lehti arvelee, että ”ystävällinen ja fiksu kirjailija” Arthur Conan Doyle ei varmastikaan osannut aavistaa, millaista jälkeä hänen luomansa etsivä saisi aikaan, ja nyt kun Holmesin vaikutukset ovat selvästi näkyvillä, Conan Doyle itse on paennut Englannista Sveitsiin tajuttuaan tekemänsä virheen. Conan Doyle tietysti itse ei myönnä paenneensa, vaan on matkustanut Sveitsiin saadakseen työskennellä rauhassa. Michael Hardwicken mukaan Conan Doyle oli myös Sveitsissä perheensä kanssa, jotta hänen tuberkuloosiin sairastunut ensimmäinen vaimonsa saisi levätä rauhassa ja kerätä voimia (Hardwick 1986, 105).

Mitkä olivat sitten Sherlock Holmesin vaikutukset lukevaan kansaan? Alkuun kaikki ihailivat etsivän metodeja päätellä pienistä yksityiskohdista suuria asioita; kyseessä ei New York Timesin mukaan ollut pelkästään röyhkeys, vaan tietyn asteinen hulluus, jossa – kuten usein hulluudessa – oli tietty metodi ja logiikka. Niinpä kolme miljoonaa Lontoon asukasta oli alkanut imitoida Holmesia ja nyt terrorisoi kaupunkia järjettömillä ja useimmiten valheellisilla päätelmillään. Totuudella ei ollut amatöörietsivien mielessä tilaa: he olivat vain seuranneet esikuvansa jalanjälkiä, ja jos faktat kertoivat muuta kuin heidän päätelmänsä, se ei ollut heidän vikansa. Myös nuoret naiset olivat langenneet tähän ongelmaan, ja lehdessä huomautetaan, että nuorten naisten päätä on hyvin vaikea kääntää. Erityisen pahana ongelma nähtiin kokkien ja palvelustyttöjen joukossa. He saattoivat kertoa työnsä ohessa päätelmiään palveltavan vaatteista, jolloin sivistynyt henkilö ymmärsi heti palvelustytön olevan Holmes-manian valloissa ja fiksuinta oli tällaisessa tapauksessa pysyä hiljaa ja kiirehtiä tyttöä tekemään työnsä loppuun. Palvelusväki, joka ei osannut lukea, olikin New York Timesin mukaan toivottava.

Holmes-manialla oli odotettavissa vielä vakavampia seurauksia. Holmes-tarinoiden ilmestymisestä lähtien Lontoon oli vallannut murhanhimo imitaattoreita kohtaan ja itsemurhien määrä oli kasvanut. Tekstissä sanotaan, että jopa noin 90 prosenttia Lontoon asukkaista esiintyi amatöörietsivinä, ja joko heidät vietiin mielisairaalaan parantumaan uskomuksistaan tai heidän ”mielivaltaisesti loukkaamansa ja tylsistyttämänsä” ihmiset tappaisivat heidät. Myös itsemurhien määrän nähtiin kasvaneen selkeästi Holmes-tarinoiden ilmestymisestä lähtien, ja kapinan imitaattoreita vastaan uskottiin pian nousevan.

Kolme miljoona ihmistä tai 90 prosenttia Lontoon asukkaista kuulostaa suurelta määrältä, mutta epäilemättä asiassa on myös totuuden siemen: Conan Doylen tarinoiden vaikutus oli valtava ja ylitti yhteiskuntaluokkia sujuvasti. Strand-lehden, jossa tarinat ilmestyivät ensimmäisen kerran, uusia numeroita jonotettiin lehtien myyntipisteiden luona. Näkisin itse New York Timesin jutussa halun pilkata Lontoon asukkaita ja englantilaisia heidän eksentrisistä taipumuksistaan ja tavastaan käsitellä menetystä. Tekstissä esitellyt tapahtumat ovat voineet saada kimmokkeensa joulukuussa 1893 julkaistusta ”The Final Problem” -tarinasta, jossa Sherlock Holmes menehtyy taistelussa arkkivihollisensa professori Moriartyn kanssa. Lukevalle yleisölle etsivän kuolema oli shokki, ja se yritti mahdollisesti korvata menetystä omalla tavallaan, kenties myös samalla painostaen Conan Doylea tuomaan sankari takaisin elävien kirjoihin. Suurin kysymys artikkelia lukiessa herää siitä, onko juttu totta ollenkaan vai keksitty tarina. Suuret luvut ja etenkin tekstin loppuosan puheet ”murhanhimosta” kuulostavat turhankin uskomattomilta.

Sherlock Holmesin kuolema ja hänen näkemisensä todellisena henkilönä

”The Final Problem” -tarinan ilmestyminen aiheutti lukevassa yleisössä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa epäuskoa ja surua. Conan Doylelle satoi vihamielisiä ja protestoivia kirjeitä ja Lontoossa vitsailijat kulkivat surunauhojen kanssa. Holmesin kuolemaa pidettiin tahallisena, häikäilemättömänä ja tunteettomana, ei vain lukijoita vaan myös suremaan jäänyttä Watsonia kohtaan. (Hardwick 1986, 103–104.) Holmesin ympärille kehkeytyi fanikulttuuri hyvin varhain ja se on jatkanut voimistumistaan hahmon 125-vuotisen historian aikana.

The Washington Postissa on julkaistu kaksi artikkelia, 10. kesäkuuta 1894 sekä 6. marraskuuta 1894, joissa on haastateltu Arthur Conan Doylea ja joissa käsitellään Sherlock Holmesia sekä tämän joulukuussa 1893 tapahtunutta poismenoa. Kesäkuussa julkaistussa haastattelussa Conan Doyle vetoaa itsepuolustukseen: ”And if you knew the provocation you would agree with me that it was justifiable homicide. When I invented this character I had no idea he would give me so much trouble. – – At last I killed him, and if I had not done so, I almost think he would have killed me.” Marraskuun haastattelussa Conan Doyle oli hieman puolustelevampi hahmoaan kohtaan: “It is perhaps true, [–] that one pleasant gentleman, who has been a very good friend to me, has been treated rather scurvily. In fact, if I had killed a real man I could have called down scarcely more popular indignation than when I killed Sherlock Holmes.” Kahdesta kommentista, joiden välillä on reilu puoli vuotta eroa, näkee Conan Doylen ristiriitaisen suhtautumisen omaan luomukseensa. Omaelämäkerrassaan hän pyytelee anteeksi Holmesia käsittelevän luvun alussa ja lopussa, että joutuu ylipäänsä poikkeamaan elämänsä kronologisesta kerronnasta ja sanomaan jotain etsivästä (Conan Doyle [1924] 1989, 101–116). Kirjailija halusi tulla mieluummin muistetuksi historiallisista romaaneistaan kuin amatöörietsivästä; silti Holmesin hahmoon ja hänestä kertoviin tarinoihin Conan Doyle onnistui saamaan vangittua viktoriaanista kulttuuria elävästi ja jännittävästi. Holmesin suosiota selittämään voi liittää jossain määrin myös Lontoossa 1880-luvulla toimineen Viiltäjä-Jackin: sumuisessa, ahtaasti asutetussa kaupungissa kulkevan murhaajan voisi pysäyttää vain Holmesin tapainen etsivä, ja siinä samassa hän voi tuoda toivoa ja hyvyyttä takaisin Lontoon asukkaisiin.

Lukijoiden suhtautuminen Holmesin kuolemaan on läheisessä yhteydessä siihen uskomukseen, että Holmes oli todellinen henkilö. Monet kirjallisuuden hahmot ovat nousseet esiin lukijoiden samaistuessa heihin ja ikään kuin oppiessaan tuntemaan heidät, mutta sillä skaalalla mihin Holmes-tarinat ylsivät ei ole vertaistaan (Saler 2003, 600–601). Ilmiö koski sekä Britanniaa että Yhdysvaltoja. Holmesia käsittelevää kirjallisuutta ilmestyi 1900-luvun alkupuolella paljon, eikä niissä usein mainittu Conan Doylea ollenkaan; häneen viitattiin usein tohtori Watsonin ”kirjallisena agenttina”. Michael Saler kirjoittaa Holmesin suosion liittyvän vahvasti aikakauden henkeen ja modernisaatioon. Holmes edustaa, ei vain maallisuutta ja rationalismia, vaan myös urbanisaatiota ja kuluttamista. Saler kirjoittaa, että suurin osa Holmesiin uskoneista lukijoista harjoitti kuitenkin ”ironista uskomista”. Se salli heidän uskovan Holmesin todelliseen olemassaoloon lumoutuneella mutta rationaalisella tavalla – aikuiset saattoivat siis palata lapsuutensa maagisiin uskomuksiin, ilman että heitä pidetään lapsellisina. Holmesin maailmassa romanttisuus syntyy järjestä ilman taikuutta; järki tuo mukanaan ongelman, mutta myös ratkaisun. (Saler 2003, 603, 606, 608.) Ironiset uskojat teeskentelivät uskovansa Holmesiin, mutta täysin vakavissaan, jolloin asiaan perehtymättömät eivät tunnistaisi sitä teeskentelyksi. ”Naiivit uskojat” uskoivat Holmesin ja Watsonin todellisiksi henkilöiksi samaan tapaan kuin lapset nykypäivänä uskoisivat Joulupukkiin. Holmesista tuli kuuluisuus, josta kirjoitettiin lehdissä ja jonka kasvot kaikki tunsivat Sidney Paget’n piirrosten kautta. Conan Doylen kirjoittamat novellit antoivat lukijoille mahdollisuuden hypätä Holmesin kelkkaan missä vaiheessa tahansa, sillä tarinat olivat kokonaisia sellaisenaan, eivätkä yksittäisiä lukuja romaanista tai jatkokertomuksia. (Saler 2003, 612–613.) Sherlock Holmes oli aikansa julkkis erikoisine tapoineen, ja hänen ja Watsonin seikkailut toivat iloa hyvin suurelle määrälle lukevaa kansaa ympäri maailmaa.

Lopuksi

Yllätyksekseni lehtijuttuja koskien alkuperäisiä Sherlock Holmes-tarinoita ei löytynyt kovinkaan paljoa, vaikka Holmes on ollut Yhdysvalloissa ensiesiintymisistään asti erittäin suosittu ja tarinat käännettiin hyvin varhaisessa vaiheessa useille kielille – Suomessa niitä on julkaistu sekä suomen- että ruotsinkielisissä sanoma- ja aikakauslehdissä. Sekä The New York Times- että The Washington Post -lehdissä ilmestyi arvioita novellikokoelmista ja romaaneista sekä William Gilletten teatteriversiosta, suomalaisissa lehdissä kokoelmia ja romaaneja annettiin lehtien tilaajalahjoina. Sherlock Holmes oli, kuten Uusi Kuvalehti alun sitaatissa kirjoittaa, ”erityinen, omituinen” mies, eikä hänen suosionsa ole 125 vuoden aikana vähentynyt; 2000-luvulla on sen sijaan ilmestynyt kaksi uutta merkittävää adaptaatiota, BBC:n tuottama TV-sarja Sherlock (2010–2012) sekä Guy Ritchien ohjaamat ja Warner Brothersin tuottamat elokuvat Sherlock Holmes (2009) ja Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011). Molemmat ovat nostaneet etsivän suosiota, lisänneet tutkimusta ja kasvattaneet alkuperäisten tarinoiden myyntiä. Uudet sukupolvet löytävät yhä uudestaan tiensä Arthur Conan Doylen luomaan maailmaan ja pohtivat samoja asioita kuin 1890-luvun lopun sanomalehtiä lukenut yleisö.

 

LÄHDELUTTELO

 

Alkuperäislähteet

“Conan Doyle deduces: The Famous Novelist Tells of His Early Struggles. Sherlock Holmes dead for good”. The Washington Post, Nov 6, 1894. http://search.proquest.com/docview/139067138?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

”Every man his own Holmes”. The New York Times, Apr 15, 1894. http://search.proquest.com/docview/95212764?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

“Salapoliisin seikkailuja. Punatukkaisten yhdistys.” Uusi Kuvalehti 1.2.1894. http://digi.lib.helsinki.fi/aikakausi/secure/showPage.html?conversationId=2&action=entryPage&id=891374&pageFrame_currPage=7 Katsottu 6.4.2012.

“Sherlock Holmes in love”. The Washington Post, Aug 16, 1896. http://search.proquest.com/docview/143724220?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

Conan Doyle, Arthur: “A Scandal in Bohemia” [1891]. The Adventures of Sherlock Holmes. Project Gutenberg. http://www.gutenberg.org/files/1661/1661-h/1661-h.htm#1 Katsottu 9.4.2012.

Conan Doyle, Arthur: Memories and Adventures [1924]. Oxford University Press. Oxford 1989.

Conan Doyle, Arthur: “The Adventure of the Second Stain” [1904]. The Return of Sherlock Holmes. Project Gutenberg. http://www.gutenberg.org/files/108/108-h/108-h.htm#H2H_4_0013 Katsottu 10.4.2012.

Tutkimuskirjallisuus

Campbell, Mark: The Pocket Essential Sherlock Holmes. Harpenden, 2001. https://ezproxy.utu.fi/login?url=http://site.ebrary.com/lib/uniturku/Doc?id=10005856 Katsottu 9.4.2012.

Hardwick, Michael: The Complete Guide to Sherlock Holmes. London 1986.

Saler, Michael: “’Clap If You Believe in Sherlock Holmes’: Mass Culture and the Re-Enchantment of Modernity, c. 1890-c. 1940.” The Historical Journal Vol. 46, No. 3, Sep., 2003. http://www.jstor.org/stable/3133564 Katsottu 9.4.2012.

Stashower, Daniel: Teller of Tales. The Life of Arthur Conan Doyle. Henry Holt and Company, New York 2001.

Mainokset
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: