Chateaubriandin René ja romanttinen melankolia

Garnier Etienne-Barthélémyn (1759-1849) kuvitusta René julkaisuun vuonna 1805.

kirjoittanut Meri Vartiainen

 

Johdanto

Kirjailija François-René de Chateaubriand kuvasi novellissaan René kuvitteellista nuorukaista ja tämän melankoliaa.  Renén julkaisemisen jälkeen tunteiden häilyvyyttä käsiteltiin niin runsaasti, että on alettu puhua romanttisesta melankoliasta, jolla tarkoitetaan 1800-luvun aikana esiintynyttä taiteellista suuntausta melankolian kuvaamisessa.  Ronald Grimsleyn mukaan Chateaubriand kuvaa myös omia mielialojaan ja haluaa novellinsa avulla varoittaa ihmisiä kiintymästä liiaksi yksinäisyyteen.

Tutkin tässä esseessä romanttisen melankolian sisältöä ja syntyä sekä  esimerkkinä romanttisesta melankoliasta Chateaubriandin novellihenkilön Renén elämää.

Lähteenäni olen käyttänyt Renén vuonna 1805 julkaistua tekstiä, jonka Antti Nylén on suomentanut vuonna 2006. Tutkimuskirjallisuutena olen käyttänyt Karin Johannissonin kirjaa Melankoliska rum, Ronald Grimsleyn artikkelia ”Romantic Melancholy in Chateaubriand and Kierkegaad” sekä Peter Fritzschen artikkelia ”Specters of History: On Nostalgia, Exile and Modernity”.

Romanttinen melankolia

Karin Johannisson on tutkinut tunteita ja tunneilmaisua historiallisesta näkökulmasta. Hän toteaa, että melankolialla on ainakin kolme tasoa: ohimenevä alakuloisuuden tunnelma, pysyvämpi surullinen mieliala ja nykyisin myös depressiona tunnettu sairaus. Tunteena, joka ei ole sairautta, melankolialla on monta nimeä, muun muassa alavireisyys, synkkämielisyys, raskasmielisyys, ikävystyminen, apeus, voimattomuus. Tunteiden yhteinen nimittäjä on menetys, joka aiheuttaa surua. Melankolia voi merkitä elämän tarkoituksen kadottamista, mutta myös konkreettisesti puhe- tai toimintakyvyn menettämistä tai kyvyttömyyttä nousta ylös sängystä. Se voi myös ilmentyä ahdistuksena, rauhattomuutena tai ylitunteellisuutena.  Melankolia ei ole vain yksilöllistä, vaan sitä voivat tuntea ryhmät, luokat tai kokonainen kansakunta. Kollektiivisella tasolla  se voi olla yleinen tunnetila tai sen voi laukaista vaikkapa kodittomuus tai vallan puute. Se voi leimata kaupunkia, maisemaa tai paikkaa.  Johannisson määrittelee melankolian samoin kuin Freud: jonkin sellaisen menettämisenä, josta ei tiedä mitä on menettänyt.

Johannissonin mukaan melankoliaa on ollut aina, mutta sen sisältö on muuttunut aikojen mukana.   Ennen 1800-lukua ollutta melankoliaa Johannisson kutsuu mustaksi, 1800-luvun melankoliaa harmaaksi ja nykyistä valkeaksi. Musta melankolia on tunnesävyiltään synkempää kuin harmaa ja siihen liittyy usein kokemuksia ruumiillisista muutoksista esimerkiksi ikään kuin ruumis olisi voita, joka voi sulaa, tai lasia, joka särkyy helposti. Harmaa melankolia on kokemuksena lievempi, ja siihen liittyy usein sammumattoman nälän tunne. Nykyajan valkoista melankoliaa leimaa ennen muuta tyhjyyden kokemus. Romanttisella melankolialla tarkoitetaan 1800-luvun alkupuolella syntynyttä taiteellista suuntausta, jossa taiteilijat kuvaavat synkeitä, alakuloisia tunteitaan kuvin, kertomuksin, lauluin, tarinoin ja elämänkerroin.

Romantiikan aika nostaa esiin melankolikon, joka on kuin oppikirjaesimerkki ainutlaatuisesta minästä. Melankolikko on itsetietoinen subjekti, jolla vaihtelevat vahva itseluottamus ja -epäily. Sellainen melankolikko haluaakin olla. Luovuus tuo sekä lievitystä melankoliaan että tarkoitusta elämään. Melankolialle on ominaista herkkätunteisuus ja ulkopuolisuuden tunne. Melankolikko ei halua olla erossa ihmiskunnasta vaan sovinnaisuudesta. Itsensä loppuun polttaminen on vastapainoa olemisen sietämättömälle keveydelle ja samalla yhteiskuntakritiikkiä, naamioitunutta kapinaa porvarillista toimeliaisuutta kohtaan.

Myös Ronald Grimsley on tutkinut romanttista melankoliaa vertaamalla keskenään Kierkegaardin teoksen Joko-Tai henkilöhahmoa A ja Chateaubriandin  Renétä. Sekä Chateaubriandille että Kierkegaardille melankolia oli henkilökohtainen ongelma. Chateaubriandin onneton kertoja René on Kierkegaardin kertojan A:n hengenheimolainen. Romanttinen melankolia on Grimsleyn mukaan syytä ymmärtää kulttuurisena ilmiönä, jota ilmaistaan taiteessa. Grimsley toteaa: ”Valitessani Chateaubriandin ja Kierkegaardin romanttisen melankolian esimerkeiksi, en tehnyt sitä vain Kierkegaardin kiinnostuksesta aiheeseen vaan myös siksi että toinen on romanttisen ajan alusta ja toinen sen lopusta. Näin ilmiötä kuvaa kaksi historiallista perspektiiviä. René on Chateaubriandin elävin kuva romanttisesta melankoliasta, ja tämän teoksen tutkiminen antaa selkeimmän kuvan ilmiöstä. Havainto, että suurimmat intohimot ovat yksinäisen intohimoja, osoittaa Renén tilanteen olennaisimman piirteen, yksinäisyyden teeman.  Melankolian vuoksi Renén on mahdotonta osallistua tavallisten ihmisten elämään.”

Romanttisen melankolian synty

Peter Fritzsche on analysoinut nostalgiaa, joka hänen mukaansa syntyi Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen. Tosin termiä nostalgia oli käytetty jo aikaisemminkin. Vallankumous jätti ihmisiin pysyvät arvet. Monet kokivat kaiken ennen arvokkaan kadonneen vallankumouksen pyörteisiin. Esimerkkinä hän käyttää Chateaubriandia.

Nostalgia on Fritzschen mukaan moderni ilmiö, joka on syntynyt vasta sen jälkeen, kun ihmiset ovat tajunneet, että elämä on jatkuvaa muutosta, ts. Ranskan vallankumouksen jälkeen. Alituinen muutos on vaikuttanut ihmisiin niin, että he ovat tunteneet olonsa kodittomaksi ja tilapäiseksi.

Vallankumouksen jälkeisellä ajalla alkoi ilmestyä lukuisia kirjallisia tuotoksia, lauluja ja tarinoita, jotka kaihosivat mennyttä aikaa. Ranskan vallankumous merkitsi Chateaubriandille jatkuvuuden tunteen menettämistä. Hän ei voinut enää kokea mennyttä omaksi elämäkseen. Antti Nylénin Renén johdannon mukaan Chateaubriand kirjoittaakin: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä, johdonmukaista elämää. Hän elää useita elämiä alusta loppuun”.  Ja Chateaubriand kirjoittaa sen muodossa: ihmisellä – viitaten siihen, että tämä ei ole vain hänen kokemuksensa vaan monien ihmisten jakama kokemus. Se on ihmisenä olemisen onnettomuus. Se, että oma menneisyys ei kuulu itselle, herättää alakuloisuutta. Chateaubriand kuvaakin elämäänsä alituisena äkillisten hyvästien sarjana.

Alati muuttuvassa maailmassa elämässä on jatkuvuuden puute. Siksi olemassaolo on alituista maanpakolaisuutta. Menneet elämät kummittelevat ja herättävät alakuloa. Vallankumous pirstoi sosiaalisen jatkuvuuden, jossa jokainen tiesi paikkansa. Fritzsche kuvaa kodittomuutta, jossa aikalaiset kokivat olevansa väärässä paikassa tai kuolleensa ennenaikaisesti elävinä ja sitä, kuinka he yrittivät toipua menetyksistään.

Nostalgia syntyi Ranskan vallankumouksen jälkeisinä vuosikymmeninä ja ilmestyi kirjallisuuteen lukuisina elämänkertoina. Nostalgian syntymiseen vaikutti aikalaisten huomio siitä, että kun jotain uutta tulee jatkuvasti eikä mikään pysy, myös identiteetit muodostuvat tilapäisiksi. Menetyskokemusten kertomukset lisääntyivät räjähdysmäisesti.

Väliaikaiset elämät mahdollistivat Fritzschen mukaan kansallisen identiteetin synnyn ja tunteen itseydestä, joka on yksilöllinen – siis erilainen kuin toiset, mutta yksin. Historia oli ennen Ranskan vallankumousta pysyvää. Mennyt ja nykyinen olivat ikään kuin samalla tasolla, ja tämän tasapainon vallankumous muutti sen. Mennyt ei ollut enää omakohtaista elämän muistamista, ja traditiot sammuivat aiheuttaen menetyksen tunteen. Nykyisyyttä oli paettava, koska tulevaisuus oli uhkaava. Mennyttä surtiin ja mietiskeltiin ja yritettiin rakentaa sitä uudelleen. Fritzschen mukaan nostalgia on oire kulttuurisesta stressistä, joka johtuu sosiaalisesta monimutkaisuudesta ja muutoksesta. Nostalgian vuoksi ihminen ei tunne olevansa missään kotonaan.

Renén elämä

Chateaubriandin kertomuksessa Renén äiti kuolee synnytyksessä. Lapsi joutuu jo varhain vieraitten hoiviin ja vierailee isänsä luona vain syksyisin. Isän seurassa René on vaivautunut ja hämillään. Vain sisarensa kanssa hänellä on lämpimät ja läheiset välit. Isäkin kuolee nuorena Renén käsivarsille. Isän kuolema koskettaa Renétä syvästi. Hän harkitsee vetäytymistä luostariin mutta lähtee kuitenkin matkoille Kreikkaan ja Italiaan.

Katseltuaan muinaismuistoja kyllikseen hän palaa kotimaahan. Sisar ei halua tavata Renétä, joka asuu aluksi kaupungissa ja saa huikentelijan maineen yrittäessään solmia ihmissuhteita. René on onneton ja yksinäinen ja muuttaa maalle asumaan. Aluksi hän innostuu syrjäisyydestään, mutta ikävystyy pian ja tuntee yksinäisyyden painon. Hän päättää tehdä itsemurhan, mutta joutuu kirjoittamaan sisarelleen omaisuuden järjestelyistä. Sisar aavistaa Renén aikomuksen ja tulee vierailulle. Silloin René on täydellisen onnellinen eikä usko enää koskaan olevansa onneton. Pian sisar alkaa riutua ja pakenee lopulta jättäen vain viestin, että vetäytyy luostariin. Sisar pyytää, ettei René etsisi häntä, mutta René menee sisaren nunnaksi vihkimistilaisuuteen isän sijaisena ja tajuaa lopulta sisaren seksuaalisen ja siten ankarasti kielletyn kiinnostuksen Renétä kohtaan.

Tämän jälkeen René matkustaa Amerikkaan Louisianan erämaahan intiaanien luo. Siellä hän ottaa paikallisen tavan mukaan itselleen intiaanivaimon, mutta ei asu tämän kanssa. René pitää yhteyttä vain kahteen pappisvanhukseen, isä Souëliin ja isä Chactasiin, mutta ei kerro heille itsestään mitään. Lopulta vanhukset saavat Renén suostutelluksi kertomaan itsestään. René kertoo heille tarinansa, mutta korostaa kuitenkin, ettei hänen elämään ole mitään kertomista. Hänen elämänsä on ollut surkea, hävettävä ja säälittävä.

Renén romanttinen melankolia

Antti Nylén siteeraa Chateaubriandia Renén esipuheessa seuraavasti:

”Mitä pidemmälle kansakunnat etenevät sivistyksen tiellä, sitä yleisemmäksi tunteiden häilyvyys tulee. Silloin nimittäin tapahtuu jotain hyvin surullista: silmiemme edessä olevien esikuvien paljous  sekä ihmistä ja hänen sisintään käsittelevien kirjojen runsaus tekevät ihmisistä neuvokkaita ilman kokemuksen koulua. Pääsemme eroon harhakuvistamme nauttimatta niistä koskaan, halut jäävät, vaikka illuusiot haihtuvat. Mielikuvitus on vilkas, runsas ja ihmeellinen, mutta elämä köyhää, hedelmätöntä, hohdotonta. Tällainen ihminen elää autiossa maailmassa sydän pakahduttavan täynnä. Vaikka hän ei ole kokenut mitään, hän on jo pettynyt kaikkeen.”

René on kirjallinen henkilö, mutta hahmo sisältää Grimsleyn mukaan piirteitä Chateaubriandin omasta persoonallisuudesta. Chateaubriand kirjoitti Renén melko pian Ranskan vallankumouksen jälkeen ja sijoitti siihen kaipuutaan vallankumousta edeltävään aikaan.

Jo lapsena René oli erilainen kuin toiset lapset melankolisen luonteenlaatunsa vuoksi. Välillä hän leikki toisten lasten kanssa, mutta jätti heidät yhtäkkiä ja vain istui katselemassa pilviä tai kuunteli sateen ropinaa. Hän uskoi olevansa suuri sielu ja suuruutensa vuoksi tuomittu yksinäisyyteen ja kärsimykseen omien polkujensa kulkijana. Tämän yksinäisyyden hyväksymisessä häntä auttoi ajatus, että hän on  syntynyt kärsimään ja tuottamaan kärsimystä. Vain luonto oli häntä lähellä. Hän sai selvästi myös mielihyvää vaihtuvista mielialoistaan. Usein hän mietiskeli elämää kuoleman jälkeen. Mikään ei kuitenkaan antanut hänelle kestävää tyydytystä, koska elämän hauraus ja lyhyys oli hänelle pakkomielteenomainen murhe.

Rauhattomasta aktiivisuudestaan huolimatta René tunsi olevansa hiljaisuuden ympäröimä. Hiljaisuuden ilmapiirissä kuvastui hänen yksinäisyytensä, tyhjyytensä ja mysteeri, jota koko elämä on. Renén luonne oli epävakaa jatkuvasta hiljaisuudesta huolimatta. Lapsena hän oli impulsiivinen ja muuttuva, nuorukaisena täynnä tunteita. Hänen kiinnostuksen kohteensa olivat lyhytikäisiä ja vaihtuvat pian apatiaksi. Hän sanoi itse sen johtuvan kyvyttömyydestä ilmaista tunteitaan ja siitä, että kuilu kaivatun ja toteutuneen välillä ei koskaan katoa.  Hänen vaikeutensa oli ehkä enemmän tunteiden runsaudessa kuin laadussa. Kukaan ei ymmärtänyt häntä ja hänen idealistisia haaveitaan. Sisäinen elämä oli täynnä mahdollisuuksia, mutta todellisuus ikävystyttävää ja arkipäiväistä eikä hänen toiveidensa arvoista. Siten hän tunsi itsensä epätäydelliseksi ja tyydyttämättömäksi. Joskus hän kaipasi täydellistä naista, joka olisi tehty samasta puusta kuin hän itse ja unelmien täyttymys. Vain sisartaan hän rakasti yli kaiken.  Sisarestakin hän joutui luopumaan, kun tämä antoi itsensä Jumalalle ja vetäytyi luostariin, jossa kaikki siteet sukulaisiinkin oli katkaistava. Mikään ei tyydyttänyt Renén ikuista kaipuuta, ei edes luonto. Kaikki pysyvä oli hänelle arvotonta. Hän ei omaksunut pysyvää elämäntapaa, hän vain leikki mielessään mahdollisuuksilla ja tyytyi erilaisten roolien kuvittelemiseen. Hän matkusteli laajalti, mutta ei löytänyt onnea.

René oli kotimaassaan yksinäisempi kuin ulkomailla. Koska hän oli poikkeusyksilö, hän ei voinut alentua yhteiskunnan tasolle. René etääntyi yhä enemmän todellisesta maailmasta ja vetäytyi omiin haaveisiinsa uskoen, että elämän tarkoitus löytyy vain hänen henkilökohtaisesta turhautumisestaan, joka herätti melankolisen, tyhjän ja ikävystyneen mielen. Tämä tyhjyyden tunne oli vailla sisältöä eikä missään paikallisesti, mutta oli silti kaikkialla. Se ilmeni inhona elämää kohtaan. René sai alakuloista tyydytystä väheksyessään rajallisia asioita. Suunnitellessaan itsemurhaa René oli tietoinen mielensä sisällöstä ja koki lyhyen ekstaasin. Mutta itsemurhakin oli vain lyhytkestoinen houkutus, ja hän luopui ajatuksesta pian todeten olleensa hetkellisesti epänormaali. Mieli ajoi häntä itsetuhoon, mutta sydän Jumalan luo:

”Sydän herkistyneenä noista hurskaista puheista suuntasin kulkuni luostarille, joka sijaitsi aivan lähellä uutta kotiani. Joinain hetkinä tunsin jopa houkutusta sulkeutua itse sen muurien sisään. Ah, autuaita ovat ne, jotka ovat tulleet perille milloinkaan satamasta irtautumatta! He eivät  ole joutuneet minun laillani suotta laahustamaan pitkiä päiväkausia tämän maan kamaralla.”

Itsemurhaimpulssin korvasi mietiskely, joka oli Renélle tyypillistä ja toistuvaa ja joka korvasi toiminnan. Antti Nylén kuvaa mietiskelyä vuosisadan suloiseksi sairaudeksi. Kun René sai selville sisarensa seksuaalisesti värittyneen kiinnostuksen veljeään kohtaan, hän myönsi sen tuottaneen tyydytystä itselleen. Myös lapsuuden muistojen surullisuus oli hänestä viehättävää. Omahyväisyys ja ylitunteellisuus yhdessä tekivät sen, ettei hänen melankoliaansa voi pitää vain  tilana, jonka hän passiivisesti hyväksyy vaan se oli psyykkinen tila, jolla oli tietty funktionsa ja tarkoitus hänen persoonallisuudessaan. Vaikka sillä todennäköisesti oli rakenteellinen pohjansa, se ei ollut vain Jumalalta tai äidiltä saatu sairaus vaan dynaaminen psykologinen vastaus – epätoivoa, joka syntyi omista pyrkimyksistä täydellisyyteen. Tämäntyyppinen melankolia ei ole staattinen tunne vaan yritys lievittää sisäistä konfliktia, jonka oli luonut Renén ihanteellisten pyrkimysten tuottama turhautuminen.

Lopuksi

Renén suurin ongelma oli yletön yksinäisyyteen kiintyminen, joka yleistyi 1800-luvun alussa.   Hänen tunteensa olivat häilyviä ja runsaita. Tunteistaan René ei osannut kertoa kenellekään niin, että olisi tullut ymmärretyksi. Sen vuoksi yksinäisyyden kierre paheni pahenemistaan. Koko elämänsä aikana René ei löytänyt onnea.

Novellillaan Chateaubriand yritti varotella aikansa nuoria ihmisiä erheestä, joka johtaa itsemurhaan. Tämä erhe oli yksinäisyyteen kiintyminen. Chateaubriandin mukaan siihen antoi ensimmäiset siemenet filosofi Jean-Jacques Rousseau, joka  onnistui uskottelemaan lukuisille nuorille, että on hienoa heittäytyä elämän häilyvyyteen. Novellin lopussa Chateaubriand antaa ankaran tuomion liialliselle yksinäisyyteen kiintymiselle Renén ystävän isä Souëlin suulla:

”Näen edessäni vain jääräpäisesti harhakuviaan hellivän nuorukaisen, jota mikään ei miellytä ja joka on luistanut yhteisistä velvollisuuksistaan vain hyödyttömille haaveille antautuakseen. Hyvä herra, ei kukaan ole muita ylempi siksi, että pitää maailmaa vihattavana paikkana…….Voi sinua itsekylläistä nuorta, joka kuvittelit ihmisen riittävän itselleen! Eristäytyminen on pahasta jos ei elä yksinäisyydessä Jumalan kanssa.”

Yksinäisyydessä ja mietiskellessä ihmisen tulisi kehittyä, mutta sitä Renelle ei tapahtunut. Hän pysyi haaveksijana. Isä Souëlin nuhtelun jälkeen Rene palasi vaimonsa luokse, mutta onnelliseksi hän ei tullut. Hän sai pian surmansa taistelussa ranskalaisia vastaan. Kuolemansa jälkeen Rene muistettiin kallionharjasta, jolla hän usein istui.

René oli tiettävästi ensimmäinen kirjallisuudessa kuvattu romanttinen melankolikko. Renén jälkeen heitä on syntynyt lukuisia, niin taiteessa kuin elävässä elämässäkin.  Tämän työn avulla ei ole pyritty selvittämään, miksi taiteilijat kiinnostuivat kuvaamaan melankoliaa ja tunne-elämää niin runsaasti, mutta kysymys on mielestäni kiinnostava. Vaikka nostalgian alkusysäys tuli Ranskan vallankumouksen tuomasta muutoksesta, tunteiden häilyvyys on jatkunut tähän päivään asti. Muuttuiko Ranskan vallankumouksessa jotain niin pysyvästi ja perusteellisesti, että ihmisten tunteiden häilyvyys jatkaa vain lisääntymistään?

 

LÄHDELUTTELO

 

Aikalaiskirjallisuus

Chateaubriand, François-René de: René. Suomentanut ja selityksin varustanut Antti Nylén. Faros-kustannus Oy, Turku 2006.

Tutkimuskirjallisuus

Fritzsche, Peter: Specters of History: On Nostalgia, Exile, and Modernity. The American Historical Review Vol. 106, No. 5, Dec., 2001, 1587-1618.

Grimsley, Ronald: Romantic Melancholy in Chateaubriand and Kierkegaard. Comparative Literature Vol. 8, No. 3, Summer, 1956, 227-244.

Johannisson, Karin: Melankoliska rum: om ångest, leda och sårbarhet i förfluten tid och nutid. Bonnier, Stockholm 2009.

Advertisements
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: