Heinrich Schliemannin kuoleman uutisointi Uusi Suometar- ja Nya Pressen -lehdissä

Heinrich Schliemann (1822–1890)

kirjoittanut Ainomaija Rajoo

 

Johdanto

1800-lukua hallitsivat edistysusko ja luonnontieteet, mutta myös kansallisromantiikka. Arkeologiset kaivaukset ja menneisyys alkoivat kiinnostaa yhä enenevissä määrin aikalaisia, joten myös samaan aikaan laajentunut sanomalehdistö seurasi tarkkaan eripuolella maailmaa tapahtuneita kaivauksia. Nykyisen Turkin ja Kreikan alueet olivat 1800-luvulla arkeologien suosiossa, kun he pyrkivät löytämään maan uumenista jälkiä menneistä rikkauksista. Luonnontieteiden ja akateemisen maailman etujoukoissa olleet saksalaiset kiinnostuivat myös laajasti arkeologiasta ja menneisyyden tutkimisesta. Aikansa kuuluisimpiin arkeologeihin ja muinaistutkijoihin lukeutui saksalaissyntyinen Heinrich Schliemann, jonka uskottiin 1870-luvulla löytäneen tarujen Troijan.

Tässä esseessä aion lyhyesti analysoida 27. joulukuuta 1890 edesmenneen Heinrich Schliemannin kuolemaa koskevaa uutisointia Suomen johtavissa sanomalehdissä loppuvuodesta 1890 alkuvuoteen 1891. Tarkastelussani otan näkökulmaksi Schliemannin saksalaisuuden ja siihen liittyvät kansallisuusaatteen kysymykset. Koska kyse on suomalaisesta lehdistöstä, lähestyn kysymystä tuon ajan kielikysymyksen näkökulmasta. Oliko suomen kielen asemaa kannattavan sanomalehdistön uutisoinnissa eroavaisuuksia ruotsinkieliseen lehdistöön ja käytettiinkö Schliemannia henkilönä hyväksi kansallisromanttisen suomalaisuusaatteen rakentamiseksi? Lähestyn kysymystä tiedostaen uudemman tutkimuksen, joka on kyseenalaistanut Schliemannin motiivit tutkimuksilleen sekä asiantuntemuksen. Alkuperäislähteenä käytän Uusi Suometar- ja Nya Pressen -lehtiä, jotka olivat 1890-luvun johtavat valtakunnalliset sanomalehdet Suomessa ja samalla myös kielikysymyksen keskiössä.

Heinrich Schliemann − valehtelija, arkeologi ja kansallissankari

Heinrich Schliemann syntyi vuonna 1822 pohjoissaksalaiseen perheeseen. Schliemann kasvoi hyvin köyhissä oloissa eikä suorittanut aikoinaan kuin alhaisimman koulutuksen. Lopulta Schliemann päätyi Amsterdamiin, jossa hän alkoi itsenäisesti opiskella eri kieliä, niin että lopulta hän osasi puhua joidenkin lähteiden mukaan jopa 18 eri kieltä. Kielitaitonsa ansiosta Schliemann päätyi liikemieheksi ja tienasi kaupankäynnillä Yhdysvalloissa ja Venäjällä reilussa kymmenessä vuodessa huiman omaisuuden.  Kuuluisuuteen Schliemann nousi niiden arkeologisten kaivausten ansiosta, joita hän johti 1870-luvulla Länsi-Turkissa. Schliemann menehtyi hieman yllättäen Napolissa 27. joulukuuta 1890, kaivausten ollessa vielä kesken. Arkeologilta jäi jälkeensä runsaasti kirjallista aineistoa: päiväkirjamerkintöjä, muistiinpanoja, tilitietoja ja omaelämänkerta. Vuonna 1871 alkaneiden kaivausten seurauksena Schliemannista oli tullut suosittu kutsuvieras illallisille. Hänestä myös kirjoitettiin jo elämänsä aikana runsaasti sanomalehtiin, ja Troijan kaivausten etenemistä seurattiinkin suurella mielenkiinnolla eri puolilla maailmaa. Runsaasta jäämistöstään ja aikalaiskirjoituksista huolimatta Schliemann on henkilönä hankala tutkittava, koska jopa 85 prosenttia lähteistä on tämän itsensä kirjoittamia.

Schliemann aloitti kaivaukset Hisarlikissä, Turkin länsirannikolla apunaan yli sata paikallista työmiestä ja -naista. Suurimman löytönsä Schliemann teki vuonna 1873 löytäessään niin kutsutun Priamoksen aarteen, joka sisälsi erilaisia kultaisia tarve- ja taide-esineitä. Löydön uskottiin merkitsevän lopullisesti, että tarujen Troija oli löydetty.  Uudempaa tutkimusta on kiinnostanut löytöjä enemmän Schliemannin henkilökohtainen elämä ja persoona. Joidenkin tutkimusten mukaan Schliemann oli patologinen valehtelija, joka muokkasi löytöjään saavuttaakseen mahdollisimman suuren julkisuuden ja kunnioituksen. Schliemannin elämästä on nostettu esille hänen hämärissä oloissa tapahtunut eronsa ensimmäisestä vaimostaan ja uusi avioliitto 30 vuotta nuoremman kreikkalaistytön kanssa. Kritiikkiä tuli myös jo aikanaan akateemikoiden joukosta. Arkeologi Adolf Furtwängler kirjoitti vuonna 1881 kirjeessä äidilleen, että Schliemann oli puolihullu sekopää, jolla ei ollut mitään tietoa löytöjensä arvosta.

Jan Brueghel vanhempi: Troijan tuho (1671-72).

Kaikesta tästä huolimatta suurelle yleisölle Schliemann oli muinaistutkija, joka tieteellisin menetelmin toi päivänvaloon kadotetut sankarit. Troijan sodan tapahtumat oveline sotajohtajineen ja marttyyrikuolemineen sopivat erinomaisesti 1800-luvun kansallisromantiikkaan, joka tarjosi varaston esikuvia hyödynnettäväksi oman kansallishengen tarpeisiin. 1800-luvun Saksassa akateemikoiden parissa suosiossa oli niin kutsuttu germaaninen filologia eli germanistiikka, joka tutki saksalaista kulttuuria ja kieltä ja tuotti näin aineksia kansallishenkeä varten. Myös Saksan yhdistyminen vuonna 1871 edesauttoi ja samalla vaati kansallisromanttisen ajattelun ylläpitoa ja tuottamista. 1800-luvun Saksassa vallitsi myös vahva hellenismin aalto: Keskiajan Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa ja muuta antiikin perinnettä käytettiin surutta hyödyksi. Schliemannin kaivaukset antiikin tarujen osoittamiseksi oikeaksi sopivat tähän perinteeseen, kirjoittihan samaan aikaan myös Friedrich Nietzsche, joka käytti antiikin perinnettä runsaasti tuotannossaan. Saksalaisen arkeologin löytämä Troija oli vain osoitus vahvan perinteen olemassaolosta.

Ennen Heinrich Schliemannin kuolemasta kirjoitettujen sanomalehtikirjoitusten analysointia on hyvä hieman valottaa 1800-luvun lopun suomalaisen lehdistön tilannetta, joka oli jo vuosikymmenen puolessavälissä jakautunut kahteen leiriin niin kutsutun kielikysymyksen seurauksena.

Kielikysymys jakaa Suomen lehdistön

Niin kuin edellinen alaluku osoitti, 1800-luvusta puhuttaessa ei voi ohittaa kansallisuusaatetta, joka oli eittämättä vuosisadan johtavin ideologia. Suomessa aatteen taustalla oli ajatus yhtenäisestä ja vapaasta kansasta, joka jakaisi maantieteellisen alueen lisäksi yhtenäisen kielen ja kulttuurin. Venäjä tuki suomen kielen aseman parantamista vielä 1800-luvun alussa, koska suomalaisuuden korostaminen yli ruotsalaisuuden vähentäisi Ruotsin valtaa ja lisäisi suomalaisten uskollisuutta. Vuosisadan kuluessa kielikysymys sitoutui yhä selkeämmin kansallisuusaatteeseen, varsinkin kun uusien koulujen perustaminen, sanomalehdistön synty, yhdistyselämä ja talouselämän kansallisten instituutioiden luominen antoivat kehitykselle vauhtia.

1860-luvulla suomalaisuusliike alkoi saada poliittista väriä uudistusohjelmien myötä, vaikka samanaikaisesti ryhmittymä jakautui kahtia aatteellisemman linjan päästessä voitolle akateemikko Yrjö Koskisen johdolla. Tätä linjaa edustamaan perustettiin vuonna 1869 Uusi Suometar. Suomalaisuusaatetta haastamaan syntyi 1860-luvulla svekomaanien liike, jonka mielestä Suomen ruotsinkielisellä väestöllä oli oikeuksia omaan kansalliseen elämään, koska se poikkesi niin suuresti suomalaisuudesta, niin kielenä kuin kulttuurina. Svekomaanit eivät ottaneet kantaa kansalliseen kysymykseen yhtä kärkkäästi kuin fennomaanit vaan pyrkivät lähinnä elvyttämään yhteyksiä Ruotsiin ja pitämään yllä ruotsinkielistä kulttuuria. 1890-luvun alkaessa oli vuonna 1882 perustettu Nya Pressen noussut merkittävimmäksi ruotsinmieliseksi lehdeksi. Ruotsinkieliset lehdet edustivat suomenkielisiä selkeämmin liberaalimpaa katsontakantaa yhteiskunta ja kulttuurikysymyksissä, varsinkin 1880-luvulta lähtien poliittisesti liberaalisen ryhmittymän menettäessä kannattajiaan.

Uusi Suomettaren edustama fennomaanisuus alkoi saada kritiikkiä 1880-luvulla liian sopuisasta suhtautumisestaan suomen kielen huonoon asemaan, ja radikaalimpaa linjaa edustaneet nuorsuomalaiset perustivat vuonna 1889 kilpailevan sanomalehden, Päivälehden. Uusi Suometar pysyi kuitenkin valtakunnan johtavana suomenkielisenä sanomalehtijulkaisuna ja maamme toiseksi tilatuimpana lehtenä heti Nya Pressenin jälkeen.

Elämä kuin satu

Heinrich Schliemannin kuolema nousi Suomen lehdistössä parin päivän viiveellä uutisotsikoihin. Ensimmäiset uutiset tulivat vielä vuoden 1890 puolella ja olivat lyhyitä sähkösanomaviestejä, joiden sisältö oli hyvin lakoninen. Uusi Suometar uutisoi 28. joulukuuta: ”Useiden sanomalehtien mukaan on t:ri Schliemann kuollut Neapelissa sydämenajetukseen.” Pari päivää myöhemmin, 30. joulukuuta, Uusi Suometar julkaisi Niitä näitä -otsikon alla eräänlaisen muistokirjoituksen Schliemannista. Jutulla ei ole isompaa otsikkoa eikä pituuskaan ole kovin suuri. Tekstissä kuvaillaan lyhyesti Schliemannin elämää ja mainitaan hänen hyvä kielitaitonsa. Yllättävää kyllä tekstin lopussa todetaan, etteivät kaikki tiedemiehet usko Schliemannin löytäneen Troijaa. Muutenkaan jutussa ei hehkuteta Schliemannin elämää tai uraa, vaan käsittely on hyvin asiallista. Samaisen palstan muut uutiset käsittelevät eritasoisia asioita, läpinäkyvien sateenvarjojen valmistuksesta Intian Sulttaanin rahalahjoituksiin. Schliemannin kuolemaa ei näin ollen juurikaan nosteta esille, mutta toisaalta Uudessa Suomettaressa ei julkaistu varsinaisia muistokirjoituksia ainakaan tuohon aikaan. Nya Pressen julkaisi ensimmäisen uutisensa Schliemannin kuolemasta pari päivää Uusi Suomettaren jälkeen. Vaikka juttu on sähkösanomaviestejä pitempi, ei uutisessa ollut uutta tietoa.

Kuoleman uutisointi vilkastui vuodenvaihteen jälkeen, tosin lähinnä vain suurimmissa lehdissä. Tieto kuolemasta kyllä julkaistiin maakuntalehtien tasolla, mutta vasta valtakunnallisten lehtien jälkeen, ja yleensä uutiset olivat lyhyitä ja lähes sanasta sanaan kopioituja isoimmista julkaisuista. Lennätinlinjat olivat Suomessa vielä harvassa, minkä vuoksi tiedonkulku sisämaan ja rannikon välillä oli hidasta ja ulkomaanuutiset useasti lehdissä kotimaanuutisia tuoreempia. Toinen ajalle tyypillinen piirre oli kopiointi. Uutisia kopioitiin suoraan toisista lehdistä, mutta hyvien tapojen mukaisesti tapana oli merkitä alkuperäinen lehti uutisen alkuun. Sähkösanomatoimistoja oli myös vähän, joten kaikki lehdet saivat samat tiedot. Pienemmät lehdet kopioivat usein uutisia, joten maakuntalehtien vähäinen uutisointi Schliemannin kuolemasta ei ollut mitenkään epätyypillistä.

Vaikka Schliemannin kuolemasta uutisoitiin Suomessa, julkaisi Uusi Suometar arkeologista lopulta vain kuusi juttua vuoden 1891 huhtikuuhun mennessä. Tammikuun puolella lehti uutisoi lyhyesti vielä Schliemannin testamentista ja omaisuuden suuruudesta sekä Schliemannille kaavaillusta hautamuistomerkistä, mutta helmikuussa uutisointi jo selkeästi harveni. Nya Pressen sen sijaan julkaisi Schliemannista puolet enemmän uutisia kuin Uusi Suometar. Tämä svekomaanien lehti julkaisi tammikuun 1. päivänä 1891 puolentoista palstan pituisen muistokirjoituksen.

Muistokirjoitus alkaa ylevin sanoin: ”Historien om Schliemanns lif klingar som en saga.” Sisältö jatkuu samantyylisenä korostaen Schliemannin taitavaa työskentelyä koulutuksen puutteesta huolimatta: kuinka saksalainen nousi köyhyydestä rikkauksiin eikä antanut pilkan hidastaa tai estää työskentelyä. Muistokirjoituksessa mainitaan myös Schliemannin ystävyys muiden tunnettujen tieteilijöiden kanssa sekä Schliemannin saamat arvonimet ja kunnianosoitukset eri yliopistoilta. Kirjoitus loppuu yhtä ylevästi kuin alkoikin: ”Hans namn är för alltid inristad i vetenskapens annaler med gyllene bokstäfver.” Lehti uutisoi Uuden Suomettaren tapaan lyhyesti Schliemannin testamentin julkaisemisesta ja hautajaisista. Nya Pressenin sivuilla tilaa saavat myös Schliemannin omaisuutta koskevat perintökiistat. Uutisointi ei kuitenkaan hiljentynyt näiden lyhyempien juttujen myötä, vaan 6. tammikuuta lehdessä julkaistiin uudestaan Schliemannin elämää koskenut pitempi kirjoitus, jossa arkeologin energiaa ja kiihkeyttä tutkimuksiaan kohtaan ylistettiin. 14. päivä helmikuuta ilmestyneessä jutussa Nya Pressen välitti pietarilaisen kirjeenvaihtajan kirjoituksen Schliemannin perinnönjaosta. Tässäkään jutussa lehti ei ota kantaa Schliemannin eroon ensimmäisestä vaimostaan tai siitä, kenelle oikeus perintöön kuuluisi. Samaisessa jutussa Schliemannin lahjakkuutta ylistetään jälleen, vaikkakin syyksi lahjakkuuteen kirjoittaja arvelee Schliemannin erikoislaatuisia aivoja, joissa lääkärit ovat nähneet olevan jotain poikkeavaa.

Mielenkiintoisin uutinen Schliemannin elämästä julkaistiin molemmissa lehdissä tammikuussa 1891, mutta uutisten sisältö ja käsittelytapa eroavat toisistaan. Kirjoitukset koskivat Schliemannin kielitaitoa ja sitä, miten saksalainen oli oppinut puhumaan suomea. Uusi Suometar käsitteli aiheitta 28. tammikuuta ilmestyneessä lehdessä otsikolla ”Kuinka Schliemann oppi Suomea”. Artikkeli ei muiden tapaan ilmestynyt Niitä näitä -otsikon alla vaan omana juttunaan, mikä korostaa jutun arvoa. Uuden Suomettaren uutinen perustuu Laatokka-lehden kirjoitukseen samasta aiheesta. Artikkelissa kerrotaan, kuinka Schliemann oleskellessaan Pietarissa tutustui paikallisen suomalaisen seurakunnan koulun silloiseen johtajaan, Slööriin, ja kuinka hän Slöörin avulla oppi suomea. Jutussa mainitaan Slöörin koulutuksen olleen tapahtumien aikaan maisteri, mutta lehden ilmestyessä hän oli jo hovineuvos. Vaikka tämä tieto ei ole artikkelin olennaisin osa, osoittaa se, että artikkelissa haluttiin huomauttaa opettajan olleen muuta kuin aivan tavallinen talonpoika. Miesten keskinäinen suhde kuvataankin tasavertaiseksi tuttavuudeksi tavallisen opetussuhteen sijaan, olihan Schliemann pyytänyt viimeisen tunnin jälkeen Slööriä jäämään illalliselle luokseen. Illallista jutussa kuvataan seuraavin sanoin: ”Illallispöydässä, jossa oli useita talon vieraita, keskustelivat opettaja ja oppilas koko ajan suomeksi, muitten kuunnellessa ja kummastellessa tuon oudon kielen kaunista sointua.” Vaikka uutisessa ei mainita tapahtumavuotta, voi olettaa Schliemannin Pietarissa asuessaan olleen jo rikastunut niin paljon, että hän kuului Slööriä ylempään sosiaaliluokkaan, ja näin ollen illallisille kutsuminen oli kunnianosoitus. Yhdessä suomen kielen soinnun kuvaamisen kanssa jutussa voi nähdä Uusi Suomettaren vahvan fennomaanisen taustan: suomalaisuutta ja suomen kieltä ylistetään, sillä jopa saksalainen arkeologi ja muinaistutkija oli halunnut oppia maamme kaunista kieltä.

Nya Pressen uutisoi Schliemannin kielitaidosta 17. tammikuuta, eli jo 10 päivää Uutta Suometarta aikaisemmin. Lehdillä oli kuitenkin eri lähteet. Nya Pressen ei uutisessa käyttänyt Uuden Suomettaren tavoin lähteenä Laatokka-lehteä vaan ruotsalaista Stockholms Dagbladia. Poliittisen suuntautumisen ja kielikysymyksen takia lehdet eivät olisi voineet käyttää samaa lähdettä vaan fennomaaniset lehdet kopioivat uutisia toisista fennomaanisista julkaisuista, svekomaanisten lehtien tehdessä samoin. Mahdollista on myös, että Nya Pressenin toimitus seurasi Stockholms Dagbaldetia tai  tunsi sen työntekijöitä. On edelleen mahdollista, että Tukholmassa asuva suomalainen olisi kertonut asiasta toimitukselle kirjeitse, niin kuin tuolloin vielä usein oli tapana tehdä. Uutisen luonne on myös erilainen kuin Uudessa Suomettaressa. Nya Pressenin tietojen mukaan Schliemannia ei suinkaan opettanut suomalainen maisteri vaan talonpoikaisnainen, joka osallistui kyllä Schliemannin illallisille, mutta vain sen takia, jotta Schliemann pystyi pitämään väliin jääneen oppitunnin illallisen aikana. Pääpaino uutisessa ei ole siis kielellä tai suomalaisuudella vaan Schliemannin sinnikkyydessä oppia kieliä.

Schliemannin nimi esiintyi Uudessa Suomettaressa aina silloin tällöin 1890-luvun kuluessa, yleensä kuitenkin vain sivulauseessa. Uutiset koskivat Turkin tai Kreikan alueella käynnissä olleita kaivauksia. Muun muassa kesäkuussa 1891 lehti uutisoi, kuinka Turkissa oltiin huolissaan Schliemannin kaivausten kohtalosta nyt, kun työmiehille ei enää kukaan maksanut palkkaa. Kuitenkaan esimerkiksi Schliemannille rakennetuista muistomerkeistä lehti ei kirjoita. Nya Pressen julkaisi uutisia Schliemannista Uusi Suometarta kauemmin, mutta tammikuun 1891 pituisia kirjoituksia lehdessä ei myöhemmin enää ilmestynyt.

Lopuksi

Uuden Suomettaren uutisoinnissa voi nähdä Nya Presseniä enemmän keskittymistä itse kaivauksiin ja Schliemannin työhön, vaikka Troijan löytymiseen lehti suhtautuikin epäilevästi. Nya Pressen taas uutisoi Schliemannista monesti, ja jutuissa keskityttiin Troijan sijaan saksalaisen elämänvaiheisiin. Lehti edusti liberaalimpaa linjaa, varsinkin kulttuuriasioissa, ja tämänkaltainen suhtautuminen Schliemanniin maailmankansalaisena ja itseoppineena akateemikkona sopi lehden tyyliin. Uusi Suometar käsitteli lopulta Schliemannia vähän eikä juuri kytkenyt tätä kansallisromanttiseen aatteeseen. Toisaalta 1890-luvun alkaessa Venäjä tiukensi otettaan suomalaisesta lehdistöstä ja poliittiset kysymykset nousivat tärkeimmiksi. Schliemannia koskenut uutisointi ei kummassakaan lehdessä sijoittunut missään vaiheessa etusivuille, vaan yleensä juuri päinvastoin takasivulle ja niin sanotuille viihdepalstoille, jossa Schliemannin kuoleman tyyliset uutiset yleensä julkaistiin.

Vaikka Schliemannin kuoleman uutisointi ja tämän muistaminen eivät lopulta eronneet suurestikaan tavallisesta uutisoinnista, ovat kyseiset kirjoitukset hyvä osoitus siitä, kuinka historiassa on mahdollista tutkia samanaikaisten lähteiden kautta samaa asiaa ja vieläpä samasta näkökulmasta, saaden kuitenkin nopealla analysoinnilla esiin selkeitä vivahde-eroja. Toisaalta juuri sanomalehdet osoittavat 1800-luvusta sen, että sekä fyysisiä että henkisiä rajoja ylitettiin aivan eri tavalla kuin ennen. Heinrich Schliemann haaveili antiikin myyttien todeksi todistamisesta, Saksa yhtäläisyyden löytymisestä antiikin ajan keisarikuntaan ja suomalaiset fennomaanit suomen kielen itsenäisestä asemasta. Menneisyyttä alettiin tutkia ja arvostaa, eikä tätä työtä tehty suinkaan aina nationalistisesti latautuneena: kyse oli ajan hengestä, joka vaikutti ajattelun tasolle asti, oli kyse sitten suomalaisesta sanomalehdistöstä tai saksalaisesta arkeologista.


LÄHDELUETTELO

 

Alkuperäislähteet

Nya Pressen, joulukuu 1890−kesäkuu 1891, Helsinki

Uusi Suometar, joulukuu 1890 − kesäkuu 1891, Helsinki

Historiallinen sanomalehtiarkisto, http://digi.lib.helsinki.fi/index.html

 

Tutkimuskirjallisuus

Allen, Susan Heuck: Finding the Walls of Troy: Frank Calvert and Heinrich Schliemann at Hisarlik.University of California Press, Berkley andLos Angeles,California 1999.

Gere, Cathy: Knossos and the Prophets of Modernism. The University of Chicago Press, Chicago 2009.

Liikanen, Ilkka: Fennomania ja kansa. Joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty. SHS, Helsinki 1995.

Shanks, Michael: Classical Archaeology of Greece. Experiences of the Discipline. Routledge, New York 1997. Ebrary:  http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10099125&p00=classical%20archaeology%20greece%20experiences%20discipline [aineistoa käytetty 17.4.2012]

Suomen lehdistön historia osa 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Päätoimittaja Päiviö Tommila. Kustannuskiila Oy, Kuopio 1998.

Advertisements
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: