Elias Lönnrotin suhtautuminen herännäisyyteen ”Kajaanin seudun lahkolaisuudesta” -artikkelin pohjalta

Elias Lönnrot (1802–1884)

kirjoittanut Ossi Tammisto

 

1800-luvun alussa Suomessa vaikuttivat ympäri maata voimakkaat hengelliset herätykset. Niihin liittyivät ihmisten kokema voimakas synnintunto, liikutukset ja muut hurmosilmiöt sekä erottautuminen muusta väestöstä esimerkiksi pukeutumalla körtteihin, harmaisiin vanhanaikaisiin pukuihin. Liikehdintä ei alkuun ollut mitenkään keskusjohtoista, mutta vähitellen osa näistä irrallisista liikkeistä yhdistyi Paavo Ruotsalainen -nimisen talonpojan ja maallikkosaarnaajan johdolla yhtenäiseksi liikkeeksi, herännäisyydeksi, jonka voimakkaimmat keskukset olivat Savo ja Pohjanmaa. On muistettava, että liikettä ei vielä tuolloin kutsuttu herännäisyydeksi, vaan termi on syntynyt myöhemmin erottamaan tämä liike muista samana aikana ja myöhemmin syntyneistä vastaavista liikkeistä.

Ari Haavio on sosiologisesti selvittänyt herätysten ja herätysliikkeitten muodostumista. Hänen mukaansa ne saavat syntynsä silloin, kun ”kirkon virallinen toiminta ei pysty tyydyttämään kaikkien jäsentensä tunnepitoisia uskonnollisia tarpeita”. Tämä voi synnyttää kirkon sisällä oppositioryhmiä, joiden esittämä vastalause voi saada kannatusta ja levitessään muodostua herätykseksi. Organisoituessaan pysyväksi liikkeeksi siitä muodostuu herätysliike, ellei se sitten jää yksittäiseksi herätykseksi, joka vähitellen sulautuu valtakirkollisuuteen. Nämä sosiologiset selitykset eivät sulje pois termien muita, hengellisiä merkityksiä.

Liike levisi myös Kainuuseen, jossa merkittävin alueellinen johtohahmo oli ristijärveläinen Matti Mikkonen. Kajaanissa, josta muotoutui sikäläisen herännäisyyden keskus, kävi myös liikkeen maanlaajuisesti merkittäviä saarnamiehiä, kuten Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen.

Tuohon aikaan toimi Kajaanissa piirilääkärinä Elias Lönnrot. Lönnrot oli tutustunut heränneisiin jo 1820-luvulla, tosin lähinnä kuulopuheiden perusteella. Hän mainitsee näitten tuomitsevan kaiken koreuden, huvitukset ja maallisen runouden. Erityisesti viimeinen oli Lönnrotille iso asia, sillä hänhän keräsi vanhaa suomalaista kansanrunoutta. Lönnrot kertoo esimerkiksi Enossa Pohjois-Karjalassa vuonna 1828 siitä, kuinka pari vuotta aiemmin hyvinä laulajina ja kanteleensoittajina tunnetut henkilöt herätykseen tultuaan kauhistelivat kumpaistakin, eikä Lönnrot saanut heiltä enää kerättyä runoja. Kajaanissa toimiessaan Lönnrot tutustui saarnaaja Mikkoseen, joka halveksi maallista runoutta ja kansanrunojen keruuta. Lönnrot itse näki uskonnollisen kirjallisuuden levikin  uhkana suomalaiskansallisen kaunokirjallisuuden julkaisemiselle.

Vuoden 1835 maaliskuun lopulla Lönnrot toimitti J. L. Runebergille lahkolaisuutta koskevan kirjoituksensa julkaistavaksi tämän lehdessä Helsingfors Morgonblad. Artikkeli, jonka nimi oli Om sekterismen i trakterna af Kajana (Kajaanin seudun lahkolaisuudesta) julkaistiin saman vuoden kesällä neliosaisena, lehden numeroissa 49 – 52.

”Onko vielä kummempata nähty”

Heikki Rytkölän mielestä Lönnrotin keskustelunavauksena toimineesta kirjoituksesta näkyi  vahvasti nuoren sivistyneistön pettymys. Nämä näkivät herätysliikkeitten uhkaavan koko ajatusta kansan sivistämisestä.

Artikkeli alkaa kuvauksella Lönnrotin matkasta Ristijärvelle, jossa hän oli tavannut heränneitä sekä näiden johtohahmoihin kuuluneen Mikkosen. Tästä vierailusta ja sen antamista vaikutelmista Lönnrotille antaa kuvan hänen siteeraamansa lausahdus kyytimieheltään: ”Onko vielä kummempata nähty”, joka on ruotsinkielisessä artikkelissa kirjoitettu suomeksi. Mielestäni tämä kuvastaa jossain määrin artikkelin lähestymistapaa aiheeseensa. Siinä nimittäin ihmetellään ja pyritään ymmärtämään sen kuvaamaa ilmiötä, herännäisyyttä. Lönnrotin omakohtaiset kokemukset, joitten kautta hän artikkelissa aihettaan kuvaa, eivät rajoittuneet tähän yhteen matkaan, vaan Ristijärven lisäksi kerrotaan kokemuksia, joita hänellä oli Kuhmosta, Hyrynsalmelta sekä Oulujärven Manamansalon saarelta. Lisäksi hän peilaa kokemuksiaan muilta saatuihin tietoihin. Artikkeli oli näin ollen ensimmäisiä ulkopuolisen tekemiä kuvauksia liikkeestä ja se perustui laajoihin havaintoihin ja pyrki toisaalta asiallisesti kuvaamaan liikettä.

Lääkärinä Lönnrot kiinnittää erityistä huomiota erääseen naiseen, joka tuotiin hänen hoidettavakseen Paltamon kirkonkylään. Kyseinen nainen, Anna Caisa Sivotar, oli heränneitten seuroissa saanut erikoisen kohtauksen. Kyseiset seurat oli pidetty Paltamon kirkonkylässä eräässä mökissä jumalanpalveluksen jälkeen. Seuratupa oli täynnä väkeä, kun Anna Caisa alkoi tanssia, ainakin oman näkemyksensä mukaan Pyhän Hengen voimasta, kirkuen ”Pöhhä henki, pöhhä henki”.  Hupaisa yksityiskohta on, että Lönnrot kieli-ihmisenä erikseen huomauttaa ruotsinkielisille lukijoilleen, ettei Anna Caisa kyennyt sanomaan oikein ”pyhä”, vaan sanoi koko ajan ”pöhhä”. Osa oli sanonut tällöin Anna Caisalle, että ”paha henki sinussa on, eikä pyhä henki”. Lönnrot oli kehottanut ihmisiä, jotka olivat tuoneet Anna Caisan hänen luokseen, maltillisempaan hartaudenharjoitukseen ilman seuroja.

Lönnrot yritti ymmärtää, mistä tällaiset ilmiöt, joista hän oli kuullut muualtakin, voisivat johtua. Samoihin aikoihin lähettämässään virkakirjeessä lääkintähallitukselle hän puhuu ”jonkinlaisesta psyykillisestä sairaudesta”, jonka vaivaamat makasivat tunnin tai puoli tiedottomina ja olivat herättyään täysin terveitä, mutta kertoivat kaikenlaisista näyistä, joita heillä oli kohtauksen aikana ollut, tavallisesti vierailuista Taivaassa tai Helvetissä. Useimmiten kohtauksen saaneet olivat pietistejä, mutta joukossa oli myös niitä, joiden ei tiedetty olleen liikkeen kanssa missään tekemisissä, pienet lapset mukaan lukien. Samoja asioita on myös hänen artikkelissaan.

Lönnrot puhuu myös heränneiden vaatetuksesta. He pukeutuivat körtteihin, joka oli vanhanaikainen kansanpuku. Lönnrotin mukaan vaatteiden liepeiden pituudeksi oli määrätty 4 – 6 tuumaa. Hänen mukaansa herätykseen tulleet joutuivat polttamaan aiemmat vaatteensa. Lönnrot kertoo myös, kuinka ihmisten herätykseen tulo vaikuttaa jopa heidän ulkonäköönsä. Hän kertoo, kuinka silmät saavat tällöin suomalaiselle vieraan kiillon, nenästä tulee terävämpi ja poskista painuneet.  Hänen mukaansa koko olemus on kuin ihminen olisi riutumassa pois, puheenkin menettäessä voimansa. Hänen mukaansa tämä kaikki johtui siitä, että heränneiden elämä muodostui välttämättömän elannon hankkimisen lisäksi ainoastaan rukouksista, lukemisesta, veisuusta ja saarnoista. Nähdessään tällaisia ihmisiä Lönnrot sanoo itse tulevansa raskasmieliseksi ja ajattelevansa niitä monia harhateitä, joille ihminen voi joutua. Hän näet oli sitä mieltä, että ihminen muodostuu kahdesta elementistä, taivaallisesta ja maallisesta, joille kummallekin tulisi antaa sijaa. Hänen mukaansa sielun tulisi lähestyä alkuperäänsä, jumaluutta, joka auttaa kaiken muun pettäessä, mutta samalla ei tulisi halveksia kaikkea maallista. Lönnrotin antama ulkonäöllinen kuvaus heränneistä ei ollut hänen omaa keksintöään, vaikka se on saattanut perustua myös hänen omiin kokemuksiinsa.  Viljo Remeksen mukaan Iisalmen kirkkoherra P. J. Collan oli antanut vastaavan kuvauksen ensi kertaa lausunnossaan yli kymmenen vuotta aiemmin. On jopa mahdollista, että Lönnrot on kuullut tämän kuvauksen Collanilta itseltään.

Väittelyä ja hienovaraisuutta

Oulujärven Manamansalossa Lönnrot oli väitellyt heränneen naisen kanssa.  Lönnrotin mielestä heränneet osoittivat pukeutuessaan körtteihin itse sitä turhamaisuutta, josta he syyttivät muita ja että jos haluttaisiin ottaa alkukristilliset olot malleiksi, pitäisi miesten pukeutua jonkinlaisiin hameisiin tai sitten ottaa mallia Aatamista ja Eevasta ja pukeutua lehviin. Lönnrot myönsi, että kirkkoon kuului kelvottomiakin jäseniä, mutta sen piirissä oli jokaisella mahdollisuus niin syvään hartaudenharjoitukseen kuin itse haluaa. Lönnrotin mielestä kirkkoa voi kutsua pyhäksi samoin kuin metsää voi kutsua männiköksi, kuusikoksi tai koivikoksi vaikka niissä kasvaisikin vähän muitakin puita. Samassa yhteydessä ilmeni jälleen heränneiden kielteinen suhtautuminen runoihin.

Lönnrot kirjoittaa myös herännäisyyden johtajista. Merkittävintä, Paavo Ruotsalaista, hän ei mainitse nimeltä, mutta hän sanoo kaikkien pietistien ylijohtajan asuvan Nilsiässä Kuopion läänissä, ja hän sanoo, että tätä kunnioitetaan samoin kuin katoliset kunnioittavat paavia. Kyseessä ei voi olla kukaan muu kuin Paavo Ruotsalainen, joka asui Nilsiässä ja oli liikkeen kiistaton johtaja. Lisäksi hän mainitsee pienempiä johtajia olevan muilla paikkakunnilla, mainiten nimeltä Mikkosen Ristijärveltä sekä nimeämättöminä johtajat Kajaanista ja Kiuruvedeltä. On mielenkiintoista, että kun hän muuten on maininnut tekstissään useita ihmisiä nimeltä, ei hän nyt nimeä kajaanilaista johtajaa, vaan kirjoittaa vain ”en onämd i Kajana stad”. Kyse ei voi olla siitä, ettei Lönnrot tietäisi tämän nimeä, olihan hän asunut Kajaanissa jo muutaman vuoden, ja kaupunki oli hyvin pieni. On siis hyvin todennäköistä, että Lönnrot olisi vähintään kuullut sikäläisen heränneitten johtajan nimen, todennäköisesti tavannutkin hänet. Oma arveluni on, että kyseessä olisi Kajaanin apteekkari A. J. Malmgren, jonka tiedetään olleen merkittävä henkilö heränneitten keskuudessa, liikkeen ensimmäisiä sivistyneistöön kuuluvia kannattajia. Lönnrot oli hänen kanssaan tekemisissä työnsä puolesta, minkä lisäksi he olivat naapureita. Tämä on voinut vaikuttaa siihen, että Lönnrot on jättänyt hänen nimensä häveliäästi pois. Lähdekirjallisuudessani ei ole lainkaan pohdittu tämän nimeämättömän johtohenkilön henkilöllisyyttä, joten asia jää omien arvailujeni varaan. Viljo Remeksen mukaan tosin A. J. Malmgren ei ollut varsinainen johtaja, vaikka olikin heränneiden toiminnassa mukana. Remes mainitsee sen sijaan johtajana Malmgrenin apulaisen Henrik Trastin, jolla oli hyvät puheenlahjat ja kantava ääni. Apteekkarin apulaisena hänkin on varmasti ollut läheisissä tekemisissä Lönnrotin kanssa, mutta Remeksen selostuksesta ei selviä, oliko Trast johtaja jo artikkelin kirjoittamisen aikoihin.

Tästä läheisestä tuttavuudesta tai sitten vain yksinkertaisesti siitä, että Lönnrot tunsi Kajaanin alueen heränneitä paremmin kuin muita, johtunee, että hän arvioi Kajaanin heränneitten olevan parempia kuin muualla. Tosin hän sanoo tässä kohtaa tämän arvionsa perustuvan niihin kuulopuheisiin, joita hän on kuullut muitten seutujen heränneistä. Hänen omat kokemuksensa siis rajoittuvat pääosin Kajaanin seutuun, mistä johtuen on suhtauduttava tietyllä varautuneisuudella siihen, että hän määrittelee Kajaanin seudun heränneet erilaisiksi kuin muitten alueitten heränneet. Yleisarviona heränneistä Lönnrot sanoo heidän olevan ylpeitä halveksiessaan uskottomia. Kajaanin seudun heränneistä Lönnrot sanoo heidän olevan siivoa ja hiljaista väkeä eikä heistä ole yhteiskunnalle suurempaa vahinkoa, paitsi kun jotkut heistä menettävät järkensä ja tuomitsevat kaiken maallisen ilon ja tanssin, musiikin ja laulun.

Lönnrot esittää artikkelinsa päätökseksi vertauksenomaisena kertomuksen kahdesta miehestä, jotka lähtevät laaksomajastaan vuorelle, jossa heidän herransa asuu. Toinen matkaajista katsoi jatkuvasti kohti korkeutta pelätessään muuten eksyvänsä matkalla. Tästä johtuen hän monesti kompastui tiellä oleviin juuriin ja kiviin. Toinen matkaaja silmäili myös korkeutta, mutta katsoi myös maahan eikä kompastellut tai kaatunut. Sen sijaan hän näki ympärillään yrttejä, kukkia, marjoja ja hedelmiä ja auttoipa kerran matkatoverinsa syvästä, liejuisesta lammikosta, johon tämä oli joutunut. Molemmat pääsivät lopulta perille, missä vuoren herra kysyi toiselta, miksi hän näyttää niin kurjalta, niin että hänen silmänsä tuijottavat kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön ja hänen vaatteensa ovat likaiset, kun toinen tulijoista oli iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat, vaikka he olivat samasta talosta lähteneitä ja saman tien vaeltaneet. Tähän tämä huonommassa kunnossa oleva vastaa, että he tosiaan ovat samasta talosta lähteneitä ja saman tien kulkeneita, mutta että hän tuijotti herkeämättä kukkulaa kohti ettei eksyisi, kun taas toinen oli katsellut kedon kukkia ja syönyt hedelmiä. Tällöin vuoren herra kutsuu tätä hulluksi ja sanoo, että tämän olisi pitänyt tehdä veljensä tavoin. Vuoren herran asunto on näet niin korkea, että se näkyy kaikkialle, mutta tämä sitä kohti eksymisen pelossa tuijottanut näyttää pitäneen sitä tavallisena laaksomajana (”lik hvarje annat tjäll i dalen”). Remeksen mukaan Lönnrot piti itse itseään tämän kukkia katselleen kaltaisena kristittynä.

Artikkelin herättämä huomio

Artikkeli herätti huomiota omana aikanaan, sillä se sisälsi paljon uutta tietoa herännäisyydestä ja toi sen kaupunkien sivistyneistön laajempaan tietoisuuteen. Sitä on kuitenkin moitittu myös yksipuolisuudesta, sillä siinä ei puhuta lainkaan siitä, että herännäisyys oli saanut aikaan todellista parannuksentekoa sellaisissa piireissä, joihin kirkon opetus ei ollut yltänyt. Lisäksi artikkelin humoristiset piirteet on mahdollista tulkita pilkkaaviksi. Aarne Anttilan mukaan nämä piirteet tekstissä eivät ihmetytä vaan ennemmin se, että Lönnrot on kyennyt olemaan ”ankarasti tuomitsematta liikettä, joka oli mahdollisimman vastakkainen hänen omalle luonteenlaadulleen ja harrastuksilleen”. Anttilan mukaan Lönnrot oli luonteensa puolestakin aivan erilainen kuin heränneet, jotka lisäksi tuomitsivat kansanrunouden, joka oli Lönnrotin innokkaimpien harrastusten kohde. Lisäksi heränneitten sananjulistuksesta oli seurauksia, joihin Lönnrot lääkärinä oli velvollinen puuttumaan. Vaikka Anttilan arviossa on varmasti paljon totta, ei voi välttyä ajatukselta, että siinä on myös paljon yritystä puolustella Lönnrotia.

Heränneet itse kokivatkin hyvin voimakkaasti, että heitä oli kirjoituksessa kohdeltu väärin. He alkoivat pohtia, miten asiassa pitäisi toimia. Artikkelilla oli myös suora vaikutus Kajaanin seudun herännäisyyteen, sillä Remeksen mukaan Paavo Ruotsalainen asiasta kuultuaan kielsi Mikkosta toimimasta enää seurapuhujana. Tämä totteli ja toimi sen jälkeen lastenopettajana. Jälkeen jääneistä papereista selviää, että monellakin heränneistä oli halua vastata Lönnrotin kirjoitukseen. Ennen kuin varsinaista vastauskirjoitusta oli ehditty lähettää ilmestyi Helsingfors Tidningarissa 4. marraskuuta 1835 kirjoitus ”Apropos om Näsor” (”Nenien johdosta”), jossa yritetään leikillisesti osoittaa Lönnrotin päättelevän henkilön lahkolaisuuden nenän terävyydestä. Remeksen mukaan kyseinen kirjoitus ei vienyt keskustelua eteenpäin vaan toimi ainoastaan naapurilehden merkkinä siitä, että Lönnrotin kirjoitus oli noteerattu.

Vasta 16. marraskuuta julkaistiin varsinainen vastine Helsingfors Morgonbladissa (”Några ord i anledning af en insänd uppsats, om Secterismen i trakterna af Kajana”). Se oli tarkoitettu sivistyneistölle, samoin kuin se lehti, jossa se ilmestyi. Siinä syytetään ensinnäkin Lönnrotia pakanuuden suosimisesta tämän kerätessä ja puolustaessa pakanallisia runoja. Kirjoittajan mukaan väitetty lahkolaisuus oli kristinuskoa alkuperäisessä muodossaan. Hänen mukaansa heränneet eivät myöskään olleet ilottomia ja surujen raskauttamia, vaikka he olivat hylänneet maalliset ilot. Sellainen, joka ei tuntenut todellista elämää Kristuksessa, surkutteli heränneitä, mutta se, joka tunsi Jumalan ihanan maailman onnitteli näitä ihmisiä. Lehden toimitus eli Runeberg ilmoitti, ettei se hyväksynyt kirjoituksen mielipiteitä, mutta kirjoitus oli kielestä ja tyylistä päätellen oppineen miehen kirjoittama, mikä todisti herännäisyyden saaneen kannattajia sivistyneistönkin joukosta. Kirjoitus oli nimetön ja sen kirjoittajasta on esitetty useita arvailuja, mutta mitään varmaa ei ole saatu selville. Remes arvelee vastauksen olleen useamman henkilön yhdessä laatima.

Lönnrot itse ei vastannut kirjoitukseen mitään. On mielenkiintoista, kuinka yksi merkittävimmistä seurauksista Lönnrotin artikkelista oli se, että liike nousi myös sivistyneistön laajempaan tietoisuuteen ja ilmeni, että myös sivistyneistön joukossa oli liikkeen kannattajia. Lönnrot itse kun selvästi suhtautui liikkeeseen melko negatiivisesti. Artikkelia seurasi toisaalta lisää herännäisyyttä kriittisesti arvioivia kirjoituksia, kuten Runebergin ”Vanhan puutarhurin kirjeet”, joita vastaan herännäispappi Lars Stenbäck voimakkaasti hyökkäsi, toisaalta taas liikkeen tunnettavuuden kasvua ja sitä kautta kannattajien määrän kasvua.

Lönnrotin myöhempi suhtautuminen herännäisyyteen

Myöhemmissä kannanotoissaan Lönnrotin asenteissa on nähtävissä ymmärtäväisempää suhtautumista herännäisyyteen, vaikka vielä vuonna 1836 hän julkaisi joitain herännäisyyden kritiikkiä sisältäviä kirjoituksia. Hän piti itseään jo aiemmin kristittynä, mutta vuosien 1836 – 1837 aikana tehdyllä pitkällä runonkeruumatkalla Venäjän Karjalaan ja Lappiin hänen on arveltu kokeneen uskonnollisen murroksen. Hän suhtautui edelleen kriittisesti moniin herännäisyyden piirteisiin, mutta alkoi nähdä siinä myös hyviä puolia. Esimerkiksi hänen matkatoverinsa J. F. Cajan Helsingissä opiskellessaan tuli vuonna 1838 voimakkaaseen uskonnolliseen herätykseen lukiessaan suomenkielistä Raamattua oppiakseen suomen kieltä. Hän oli kirjeessään Lönnrotille pelännyt tämän pitävän asiaa outona ja Lönnrot vastauksessaan myönsi, että ennen näin olisi saattanut ollakin, mutta että nyt hän on moisesta asenteesta osaksi päässyt ja toivoo Jumalan armosta siitä lopullisesti pääsevänsä. Hän kehottaa Cajania pitämään kiinni siitä, mitä on saanut, mutta varoittaa samalla tyystin jättämästä maallista seuraa, ainoastaan pahennusta aiheuttavat asiat. Lönnrot kävi myös kirjeenvaihtoa heränneiden kanssa ja kertoi heille edelleen näkevänsä liikkeessä haaveilua ja liioittelua, mutta myös paljon hyvää. Negatiivisten asioitten hän katsoi tällöin johtuvan siitä kuohuntavaiheesta, joka seuraa, kun ihminen herää hengellisestä unesta, samoin kuin luonnollisesta unesta herääväkin tarvitsee jonkin aikaa tajutakseen tilanteensa. Hän oppi lääkärinä myös arvostamaan sitä, etteivät heränneet turvautuneet kansanomaisiin lääkintätapoihin tai loitsuihin sairauksissaan vaan lääkäriin. Malmgren ja herännäispappi J. F. Bergh pitivät Lönnrotia puolittain omiin riveihinsä kuuluvana ja antoivat hänelle neuvoja hengellisissä asioissa. Lönnrot myös tapasi Paavo Ruotsalaisen henkilökohtaisesti ja toimi kerran tämän kirjurina. Hänen suhteensa herännäisyyteen oli kuitenkin ensi sijassa myötämielisen ulkopuolisen tarkkailijan.

Vanhuudenpäivinään Sammatissa Lönnrot saarnasi toisinaan Sammatin kirkossa käyttäen valmiita saarnoja erilaisista saarnakokoelmista eli postilloista, joista monet olivat samoja kuin mitä heränneet käyttivät. Mikäli perhe ei jostain syystä jokin sunnuntai päässyt lähtemään kirkkoon, hän luki päivän saarnan koko perheelleen ja palkollisilleen. On myös mielenkiintoista, kuinka hän arvosteli paikkakunnalla opettajana olleen evankeliseen herätysliikkeeseen kuuluneen J. W. Hirvosen uskolla pelastumisen korostamista. Lönnrotin mielestä olisi pitänyt puhua enemmän myös synnintunnosta, katumuksesta ja parannuksesta. Jollei siis Lönnrotista ollut varsinaisesti tullut herännyttä, hän oli kuitenkin huomattavasti lähentynyt kyseistä liikettä sitten niitten päivien, jolloin hän kirjoitti artikkelinsa.

Lopuksi

Henkilökohtaisesti oli mielenkiintoista tarkastella Lönnrotin näkemyksiä ja suhdetta 1800-luvun alun suurimpaan herätysliikkeeseen. Helposti näet tulee tarkasteltua 1800-luvun yleistä historiaa omassa lokerossaan ja herätysliikehistoriaa omassa lokerossaan. Kuitenkin herätysliikkeet ovat olleet syntyvaiheissaan yhteiskunnallisesti merkittäviä liikkeitä, joita kohtaan myös maan sivistyneistö on osoittanut kiinnostusta, joko kauhistellen, ihmetellen tai itse liikkeisiin liittyen. Herätysliikkeet ylipäätään ovat kiehtova yhdistelmä voimakasta konservatiivisuutta ja suurin piirtein yhtä voimakasta radikaalisuutta. Liikkeisiin aiemmin pitkälti niitten omasta piiristä nousevan tutkimuksen ja kirjoitusten kautta tutustuneena oli kiehtovaa tutustua jälleen yhteen niistä aikalaiskuvauksista, jotka ovat lähtöisin ulkopuolisten tarkkailijoiden piiristä, varsinkin kun Elias Lönnrot on mielestäni erittäin kiehtova henkilö.

 

LÄHDELUTTELO

 

Alkuperäislähde

Lönnrot, Elias: Om sekterismen i trakterna af Kajana. Julkaistu Helsingfors Morgonbladin numeroissa 49-52 vuonna 1835.

Tutkimuskirjallisuus

Anttila, Aarne: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1931.

Anttila, Aarne: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1935.

Haavio, Ari: Evankelinen liike herätysliikkeenä. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1963.

Remes, Viljo: Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Herättäjä-yhdistys, Lapua 1995.

Ruokanen, Tapani: Talonpoikain herättäjä Paavo Ruotsalainen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1989.

Rytkölä, Heikki: Kainuun ja Karjalan parantaja. Elias Lönnrotin Kajaanin-aika.Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta, Joensuu 1998.

Mainokset
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: