Kolonialismi ja toiseus Rudyard Kiplingin runoissa ”The White Man’s Burden” ja ”Gunga Din”

kirjoittanut Riikka Teelmäki


Take up the White Man’s burden –
Send forth the best ye breed –
Go bind your sons to exile
To serve your captives’ need;
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild –
Your new-caught, sullen peoples,
Half devil and half child.

(The White Man’s Burden)

1800-lukua pidetään kolonialismin ja imperialismin kulta-aikana ja imperialistisen ajattelun huipentumana. Tämän ajattelun on monien mielestä parhaiten kiteyttänyt Rudyard Kipling teoksissaan, erityisesti runossaan ”The White Man’s Burden” [1] Tutkin työssäni miten aikakauden ajatukset imperialismista, itsestä ja toisesta näkyvät Rudyard Kiplingin runoudessa. Tutkin runoja toiseuden tutkimuksen näkökulmasta ja pyrin määrittelemään, millaisena Kipling kuvaa runojensa itseä ja toisia, kolonialisteja ja alkuperäisasukkaita. Avainkäsitteitäni ovat toiseus, valkoisuus ja imperialismi. Alkuperäislähteeni ovat Kiplingin runot ”The White Man’s Burden” ja ”Gunga Din”. Halusin mukaan myös runon ”Gunga Din”, joka ensilukemalta antaa hyvin erilaisen, jopa ristiriitaisen kuvan toisesta. Tarkastelemalla näitä runoja rinnakkain, voin pohtia hieman syvemmin vallinneita mielikuvia.

Joseph Rudyard Kipling (1865–1936) oli lehtimies, runoilija ja kirjailija. Kipling syntyi ja vietti varhaisvuotensa brittiläisessä Intiassa, josta hänet viisivuotiaana, ajan tavan mukaan, lähetettiin Britanniaan tuttavaperheeseensä asumaan. Sieltä hän palasi 16-vuotiaana Intiaan, jossa ryhtyi lehtimieheksi. Kipling matkusteli paljon elämässään, ja julkaisi useita matkakertomuksia, mutta palasi asumaan Englantiin vuonna 1889. Kipling oli erittäin tunnettu ja pidetty kirjailija aikanaan ja hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1907. Kiplingin laaja tuotanto käsittää runoutta, novelleja, matkakirjallisuutta ja romaaneja. Kipling tunnetaan nykyään parhaiten lastenkirjoistaan, niistä tunnetumpana Junglebook (1894). Muita Kiplingin kuuluisia teoksia ovat vakoiluromaani Kim (1901), novelli The Man Who Would be King (1888) sekä runot ”If” (1910) ja ”Mandalay”(1890).

”The White Man’s Burden” julkaistiin ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa McClure’s Magazine –nimisessä lehdessä vuonna 1899. Runo tunnetaan myös nimellä “The United States and the Philippine Islands”. Jokainen runon seitsemästä säkeistöstä alkaa kehotuksella ottaa valkoisen miehen taakka. Yhdysvallat oli juuri käynyt sodan Espanjaa vastaan (1898) ja ottanut haltuunsa Espanjan entiset siirtomaat Karibialla ja Tyynellämerellä, mukaan lukien Filippiinit. Filippiinit oli ehtinyt julistautua itsenäiseksi vuonna 1898 ja kävi aseelliseen vastarintaan Yhdysvaltoja vastaan, mutta hävisi sodan, minkä johdosta Filippiineistä tuli Yhdysvaltojen siirtomaa. Kiplingin runo käsitettiin kehotukseksi Yhdysvalloille kolonisoida Filippiinit. Runon otsikko loi käsitteen, jonka mukaan valkoihoisilla on oikeus ja velvollisuus hallita ja sivistää vähemmän kehittyneempiä kansoja. ”The White Man’s Burden” on hyvin monitulkintainen runo, ja se herätti paljon keskustelua ilmestyessään. Tulkinnat ovat vaihdelleet siirtomaavallan ylistämisestä ja puolustamisesta sen kritisointiin ja ironiaan. Tämä ristiriita tulkintojen välillä tekee tutkimuksen mielekkääksi. Runo tuntuu yhä ajankohtaiselta Yhdysvaltojen miehittäessä muun muassa Afganistania.

”Gunga Din” on toinen Kiplingin kuuluisa runo vuodelta 1890. ”Gunga Din” sijoittuu Intiaan ja kertoo brittisotilaasta ja rintamalla sotilaiden vedenkantajana toimivasta natiivista Gunga Dinistä. Runossa kuvataan, miten sotilaat halveksivat Gunga Diniä, haukkuvat ja uhkailevat tätä, mutta Gunga Din tekee työtänsä urhoollisesti ja lopulta pelastaa sotilaan hengen samalla itse haavoittuen kuolettavasti.”Gunga Din” on runona hyvin erilainen kuin ”The White Man’s Burden” ja antaa poikkeavan kuvan toiseudesta. Molemmat runot on suomeksi kääntänyt Antero Manninen.

1800-luvun aatemaailman ja kolonialismin historian selvittämisessä olen käyttänyt apunani kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen teosta Nineteenth-Century Europe: A Cultural History. Toiseuden tutkimuksessa apunani ovat olleet kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartisen artikkeli ”Toinen – vieras. Näkökulmia kolonialistisen toiseuden tutkimukseen” sekä kirjallisuustieteilijä Edward W. Saidin kirja Orientalismi. Olen käyttänyt myös Patrick Brantlingerin artikkelia ”Victorians and Africans: The Genealogy of the Myth of the Dark Continent” taustoittamaan ajatuksia kolonialismista. Elokuvatutkimuksen professori Richard Dyerin White-teosta olen käyttänyt valaisemaan ajatuksia valkoisuudesta. Käsittelen seuraavaksi lyhyesti työssäni olennaista toiseuden käsitettä ja -tutkimusta. Sitten luon vielä yleissilmäyksen kolonialismiin ennen kuin jatkan varsinaiseen runojen analysointiin.

Toiseus

Kolonialismiin on aina liittynyt vahvasti ajatus toiseudesta. Toiseus perustuu ajatukseen toisen, toisenlaisen, pohjimmaisesta erilaisuudesta ja yleensä myös huonommuudesta. Toiseuden tutkimuksella on pitkä historia, ja tutkittuihin ”toisiin” ovat kuuluneet niin naiset, homoseksuaalit kuin mustatkin. Kolonialistinen diskurssi syntyy vuorovaikutuksessa kahden kulttuurin kohdatessa. Omaa identiteettiä rakennetaan erottumalla toisesta, vieraasta, luomalla vastakkainasetteluja itsen ja toisen välille. Toiseuden ”minä” on yleensä alistavassa suhteessa ”toiseen”.[2] Marjo Kaartisen mukaan länsimaiset ihmiset katsovat useimmiten toista ylhäältäpäin arvioiden tai tutkien.[3] Toiseuden tutkimukseen liittyy olennaisesti kysymys rodusta. Kaartisen mukaan käsite rodusta syntyi 1500- luvulla, jolloin ihmisten välisiä eroja alettiin tulkita biologisesti, muuttumattomina ja synnynnäisinä.[4] 1800-luvulla rotu aletaan nähdä yhä enenevässä määrin määräävänä tekijänä, joka selittää ihmisen luonteenlaatua, moraalia ja älykkyyttä. Tällainen ajattelu on imperialistisen ajattelun lähtökohta. Toisen tutkimisessa on kyse sen tutkimisesta, miten me olemme nähneet toiset, kyse ei siis ole siitä millaisia vieraat ovat, vaan millaisia määritelmiä ja rooleja me heille olemme antaneet. Usein se miten näemme toiset, kertookin enemmän itsestämme kuin kohtaamistamme toisista.

Edward W. Said on kuuluisimpia toiseuden tutkijoita, joka tutki uraauurtavassa teoksessaan Orientalismi länsimaiden käsitystä idästä perimmäisenä toiseutena. Saidin mukaan Kiplingissä näkyy kulttuurisesti hyväksytty tapa käyttää laajoja yleistyksiä, jotka jakavat ihmiset kieliin, rotuihin, ihonväreihin ja mentaliteetteihin. Saidin mukaan yleistyksien taustalla on ”ankara kahtiajako ’meihin’ ja ’heihin’, jossa ’me’ on aina tunkeutumassa ’heihin’ – jopa niin että ’he’ alkavat olla yksinomaan ’meitä’ varten”.[5] Kaartisen mukaan toiseen liitetyt luonteenpiirteet heijastavat itsen vastakkaisia luonteenpiirteitä. Toinen määrittyy näistä vastakkaisuuksista ja erilaisuuksista. Näin on myös ”The White Man’s Burden” ja ”Gunga Din” runoissa. Dualistinen ajattelu onkin tyypillistä länsimaalaiselle ajattelutavalle, muodostamme jatkuvasti vastakohtapareja, kuten musta – valkoinen, sivistynyt – villi ja tähän dualismiin toiseuskin perustuu. [6]

Kolonialismi

1800-luku oli kolonialismin kulta-aikaa. Teollistuminen oli luonut vaurautta ja länsimaat pyrkivät laajentumalla hankkimaan lisää markkina-alueita, raaka-aineita ja poliittista valtaa. Imperialismi oli voimakkainta Euroopassa, mutta 1800-loppuun mennessä Yhdysvalloista oli muodostunut suurvalta, jolloin sekin liittyi kilpailuun uusista alueista. Vaikka kolonialismia on harjoitettu historian alusta lähtien ja kasvavasti 1400-luvulta, nousi sen merkitys valtavasti 1800-luvulla. Silloin alettiin puhua imperialismista.[7] Hannu Salmen mukaan kolonialismissa ei ollut kyse vain poliittisen ja taloudellisen vallan tavoittelusta vaan se oli myös kulttuurinen ilmiö, johon liittyi käsityksiä, arvostuksia, viihteen ja taiteen tuotantoa, jopa kokonaan uusia kulttuurin muotoja, kuten matkustamisen muuttuminen turismiksi.[8] Länsimaat tavoittelivat myös kulttuurista ylivaltaa. Siirtomaiden valloitus nähtiin lähetystehtävänä, jossa sivistystä kuljetettiin sivistymättömien pariin. Oikeutta imperialismille haettiin eritoten tieteestä, kuten darwinismin ajatuksista evoluutio-opista, minkä mukaan eri ihmisrodut edustivat eri ihmisen kehitysvaihetta, joista länsimainen, valkoinen, ”rotu”, oli kehityksen korkeimmalla asteella. Edward W. Saidin mukaan vastakkainasettelua tukivat antropologia, kielitiede, historia, darwinilaiset käsitykset luonnonvalinnasta sekä korkeakulttuurisen humanismin retoriikka[9]. Toisia rotuja pidettiin sekä fyysisesti että henkisesti kehittymättöminä. Tällainen ajattelu antoi sekä oikeuden hallita kehittymättömämpiä kansoja että velvoitti auttamaan ja sivistämään heitä. Teoria naamioi imperialismin hyväntekeväisyydeksi, jossa kehittymättömiä kansoja johdatettiin pimeydestä valoon.  Imperialismilla oli myös vastustajia, mutta yleinen mielipide Euroopassa oli pääasiassa imperialismin puolella.

The White Man’s Burden

”The White Man’s Burden” on mielenkiintoinen runo. Ensivaikutelmaltaan se on ristiriitainen, samaan aikaan suorastaan hyökkäävän propagandistinen ja ironinen. Runon puhuja kehottaa ottamaan valkoisen miehen taakan kantaakseen, palvelemaan vankiensa tarpeita. Runo jakautuu seitsemään säkeistöön, joista kukin koostuu kahdeksasta säkeestä. Tyyliltään runo on ylevä ja puhuja pyrkiikin retoriikan keinoin vakuuttamaan lukijan asiastaan. Kipling käyttää muun muassa vastakkainasettelua, toistoa ja huudahduksia. ”The White Man’s Burden” on puettu kehotusmuotoon, jokainen säkeistö alkaa kehotuksella ottaa valkoisen miehen taakka villien pelastajana. Runossa kuvataan imperialistin tehtävää ja neuvotaan miten tähän tehtävään tulisi suhtautua. ”The White Man’s Burden” julkaistiin alun perin sanomalehdessä Yhdysvaltojen miehitettyä Filippiinit, joten sen tarkoitus on varmasti ollut vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen.

Kiplingin runon puhuja kuvaa kolonialismin kohdetta muun muassa sanoilla wild, sullen, half child, half devil, heathen, sloth, folly. Tällainen kieli on hyvin yleistä kolonialistiselle diskurssille, joka perustuu vastakkainasetteluun. Toisen ominaisuudet heijastavat itsen vastakkaisia ominaisuuksia. Kiplingin runo rakentuu kokonaan vastakkainasettelujen varaan. Runossa kolonisoija on mies, kun taas kolonisoitu on lapsi. Asetelma korostuu kun valkoista miestä kehotetaan ”have done with childish days” ja taakan kantamisesta puhutaan miehuuden etsimisenä (”comes now, to search your manhood”). Runossa puhutaan myös valkoisen miehen pojista, mikä sekin alleviivaa hänen miehuuttaan ja aikuisuuttaan. Patrick Brantlinger on tutkinut viktoriaanien suhdetta Afrikkaan ja afrikkalaisiin ja hänen mukaansa Afrikka tarjosi puitteet, jossa brittiläisistä pojista tuli miehiä.[10] Imperialistinen ajattelu tuottikin runsaasti mm. poikien seikkailuromaaneja.

Kolonisoijan tulee hillitä itsensä, mutta alkuasukkaat ovat villejä. Marjo Kaartisen mukaan oli yleistä, että muut kuin eurooppalaiset nähtiin villeinä [11].  Kolonisoijan tulee ponnistaa ja raataa, kun taas kolonisoitu on veltto. Kolonisoija on kristitty kun taas kolonisoitu pakana. Kristinuskon ja kristillisen kielen käyttö oli kolonialismissa yleistä. Kolonialismia perusteltiin usein lähetystyöllä, pakanoiden pelastamisella. Tällaista diskurssia tarvittiin oikeuttamaan siirtomaavalta ja kenties myös pitämään motivaatiota yllä vaikeissakin tilanteissa. Richard Dyerin mukaan kristinuskolla on suuri vaikutus länsimaalaisessa kulttuurissa, jossa miehen malli on otettu kristinuskosta ja pohjimmiltaan perustuu Jeesukseen antamaan malliin. Kärsiminen nähdään sekä henkisen että fyysisen ponnistelun korkeimpana ilmaisuna [12]. Vaikka emme voi olla Kristuksen kaltaisia, tulee siihen kuitenkin pyrkiä.

”The White Man’s Burden” -runossa näkyy myös selvästi valkoinen/valo – musta/pimeys – asetelma. Runoilijan puhuja on valkoinen mies, runossa ei määritetä ”toisten” ihonväriä, mutta koska kyse on valkoisen miehen taakasta, asettaa se vastakkainasettelun, toinen on jotakin muuta kuin valkoinen. Vaikka runossa ei viitatakaan muualla valkoisuuteen, on toistuvan aloituksen viesti hyvin vahva. Valkoisuus on jotain perustavanlaatuista, joka määrittelee länsimaalaisen imperialistin. Richard Dyerin mukaan valkoisuus esittäytyy aina suhteessa muihin, ei-valkoisiin[13]. Kuuluminen valkoiseen rotuun alkaa määrittyä Dyerin mukaan vasta 1800-luvulla kun Yhdysvalloissa aletaan luoda omaa identiteettiä [14]. Valkoisessa diskurssissa valkoisesta rodusta erityistä on, etteivät valkoiset ihmiset oikeasti ole valkoisia. Mutta valkoisia kutsutaan valkoisiksi ja valkoisuus kantaa sisällään useita merkityksiä, joilla valkoiset identifioidaan. Valkoisuus ihonvärinä on liikkuva määre, koska valkoisuus pitää sisällään ihmisiä, joiden ihonväri vaihtelee. Valkoisuuden konstruktiivinen luonne tulee esiin kun puhutaan muista ihonväreistä. Aasialaisia sanotaan usein keltaihoisiksi, vaikkei heidän ihonvärinsä eroa juuri ollenkaan eurooppalaisten ihonväristä. Keltaisuus määrittyykin usein esim. silmien asennon mukaan. [15]  Samoin mustuus rinnastuu yleensä tietynlaiseen ruumiinrakenteeseen. Koska valkoisuus on liikkuva määre, ovat siihen sisällytetyt ryhmätkin vaihdelleen historian saatossa: toisinaan esimerkiksi latinot tai juutalaiset on määritelty valkoihoisiksi, toisinaan ei. Valkoisuus on myös ”ansaittavissa”: esim. sekä natsi-Saksa että apartheidin aikainen Etelä-Afrikka myönsivät japanilaisille aseman ”kunniavalkoisina” (”honorary whites”). [16] Valkoinen on myös symboli, jolloin se merkitsee hyvää tekevää, viatonta, vaaratonta, vapaata pahuudesta ja vastakohtaa jollekin, jota luonnehditaan mustaksi (Oxford English Dictionary).

Take up the White Man’s burden –
And reap his old reward:
The blame of those ye better,
The hate of those ye guard –
The cry of those ye humour
(Ah, slowly!) Toward the light: –
”Why brought ye us from bondage,
”Our loved Egyptian night?”

On mielenkiintoista, että Kipling käyttää käsitettä ”Egyptian night”. Egypti viittaa Saidin lanseeraamaan käsitteeseen orientti lännen (Oksidentin) vastakohtana. Myös suomentajan käännös Egyptin yöstä pimeydeksi on kuvaava. Jälleen olemme tekemisissä valo/pimeys–vastakkainasettelun kanssa. Egyptiä käytetään viittaamaan johonkin itselle vastakohtaiseen, vieraaseen ja pimeään. Alkuperäisasukkaat elävät pimeydessä, jonka vain länsimaalaiset voivat poistaa.

Runossa kehotetaan miestä lähettämään poikansa, ”send forth the best ye breed” (parhaimmat siittämistäsi). Dyerin mukaan valkoinen diskurssi on aina korostanut valkoisen lisääntymisen tärkeyttä [17]. Huomionarvoista on, että runossa kehotetaan lähettämään nimenomaan parhaimmat jälkeläisistä. Kiplingin runon mukaan tehtävästä suoriutuvat vain parhaimmat, tehtävä on jalo ja vaikea, eikä siitä selviydy kuka tahansa.

Käsitykseen valkoisesta liittyy myös ajatus yritteliäisyydestä ja päättäväisyydestä. Yritteliäisyys on sekä luonteenpiirteitä, energisyyttä, tahtoa, kunnianhimoa, että sen tuloksia: valtakuntien rakentamista, vaurautta, keksintöjä. Parhaiten tämä yritteliäisyys kiteytyy imperialismissa. [18]Samanlainen ajattelu näkyy myös valkoisen miehen taakassa. Valkoinen mies raataa epäitsekkäästi yleisen hyvän vuoksi. ”The White Man’s Burden” itse asiassa luo hyvin pessimistisen kuvan imperialismista: kolonisoija antaa parhaat poikansa ja raataa ikeen alla, mutta joutuu pettymään: ” watch Sloth and heathen Folly Bring all your hope to nought”. Kolonisoija ei saa kiitosta, vaan moitteita ja kiittämättömyyttä. Valkoisen miehen tulee taistella väsymättä nälkää, sairautta ja kauhua vastaan. Valkoisen miehen sivistystehtävä näyttäytyy itseisarvona, joka ei ole riippuvainen työn tuloksista. Se ei ole mitään palatsissa istuskelua vaan ”toil of serf and sweeper”, rankkaa, yksitoikkoista, työtä, ”the tale of common things”. Yksitoikkoisuuden korostus voidaan nähdä myös ”The White Man’s Burden” – runon rakenteessa, jonka jokainen säkeistö alkaa samalla lauseella: yhä uudelleen ja uudelleen tulee valkoisen miehen ottaa taakkansa kantaakseen. Runon vaikuttavuus ei perustukaan ainoastaan kolonisoitavan ja kolonialistin väliseen vastakkainasetteluun vaan myös imperialismi itsessään kuvataan hyvin ristiriitaisena. Imperialistia odottaa ”savage wars of peace” ja hänen tulee palvella vankiensa tarpeita. Hannu Salmen mukaan Kiplingin tarkoitus oli riisua kolonialismista sen hohdokkuus ja ylevyys[19]. Kipling riisuu imperialismista kaiken gloorian ja jäljelle jää vain velvollisuus ja uhrautuva kärsimys.

Gunda Din

”Gunga Din” näyttäytyy kontrastina runolle ”The White Man’s Burden”.”Gunga Dinissä” alkuperäisasukas ei esiinny nimettömänä ja kasvottomana massana kuten ”The White Man’s Burden” -runossa vaan jo runo nimi kertoo erilaisesta asetelmasta. Runon keskiössä on alkuperäisasukas, jonka mukaan runo on nimetty ja runon antama kuva alkuperäisasukkaista on hyväksyvä, suorataan ihaileva. Siinä missä ”The White Man’s Burden” kuvaa hyvin yleisluontoisesti imperialismia, ”Gunga Dinissä” keskiössä on kahden ihmisen, valkoisen miehen ja alkuperäisasukkaan, inhimillinen kohtaaminen. Runossa kerrotaan brittisotilaasta ja Gunga Din -nimisestä alkuperäisasukkaasta joka toimii sotilaiden juomankantajana. Runo on puettu kertomuksen muotoon ja lähenee tyyliltään balladia. ”Gunga Dinissä” on viisi säkeistöä, jotka jakautuvat seitsemääntoista säkeeseen. Kuten ”Valkoisen miehen taakka”, myös ”Gunga Din” on loppusointuinen. ”Gunga Dinin” kieli eroaa ”The White Man’s Burdenista”, se on hyvin puhekielistä, sisältää lyhenteitä ja paikoin intiankielisiä ilmauksia.

He was ”Din! Din! Din!
”You limpin’ lump o’ brick-dust, Gunga Din!
“Hi! Slippy hitherao!
“Water, get it! Panee lao,
“You squidgy-nosed old idol, Gunga Din.”

Toisin kuin runossa ”The White Man’s Burden”, ”Gunga Dinissä” imperialistit ovat brittisotilaita, joiden käyttäytymistä ei kuvaa ylevyys, vaan he ovat kiusaajia ja juomareita. Runon sanasto ja puhemuoto jäljitteleekin sotilaiden puhetta ”For Gawd’s sake git the water Gunga Din!”. Runossa käytetään useita retorisia keinoja, kuten huudahduksia. Gunga Diniä haukutaan ja uhkaillaan, häntä kutsutaan sanoilla squidgy-nosed old idol ja limpin’ lump o’ brick-dust, mutta kertojan mukaan hän hoitaa uskollisesti tehtäväänsä eikä osoita pelkoa.. Gunga Dinistä sanotaan myös, että hän on musta iholtaan (blackfaced) ja hänen ääntelyään kuvataan murahteluksi (grunt). Murahtelu viittaa eläimellisyyteen, mikä on ollut yksi toistuva mielikuva ei-länsimaalaisten kuvauksessa. Gunga Diniä sanotaan myös epäjumalaksi (idol) ja pakanaksi. Valkoiseen mieheen ja hänen taakkaansa liitetty kristillisyys näkyy kärjistettynä kontrastina alkuperäisasukkaille.

Vaikka Gunga Diniä halveksitaan, hän hoitaa haavoittuneita uskollisesti: ” ’E was white, clear white, inside When ’e went to tend the wounded under fire”. Gunga Din on kunnon mies, mutta hänen hyvyyttään korostetaan sanomalla, että hän on sisältä valkoinen. Valkoisuus on hyvyyden mitta, oli se sitten ulkoista tai sisäistä. Salmen mukaan tämä saattaa viitata myös eurooppalaisen valistustehtävän onnistumiseen [20]. Gunga Din tulee ammutuksi auttaessaan haavoittunutta sotilasta (puhujaa) ja juuri ennen kuolemaansa kysyy pelastamaltaan mieheltä:

”I ’ope you liked your drink,” sez Gunga Din.
So I’ll meet ’im later on
At the place where ’e is gone –
Where it’s always double drill and no canteen.
’E’ll be squattin’ on the coals
Givin’ drink to poor damned souls,
An’ I’ll get a swig in hell from Gunga Din!
Yes, Din! Din! Din!
You Lazarushian-leather Gunga Din!
Though I’ve belted you and flayed you,
By the livin’ Gawd that made you,
You’re a better man than I am, Gunga Din!

Kuolemaansa saakka Gunga Din uhraa itsensä muiden edestä ja on kiinnostunut muiden hyvästä. Gunga Din on parempi mies kuin kertoja, mutta taivaassa hänelle ei ole sijaa, vaan miehet tapaavat uudestaan helvetissä. Arvoitukseksi jää, miksi Gunga Din ei pääse taivaaseen, mutta vielä suurempi arvoitus on, miksi valkoinen sotilaskin joutuu helvettiin. Mutta sielläkin Gunga Din palvelee toisia.

Viimeisessä säkeistössä esiintyvä viittaus Raamattuun on erittäin mielenkiintoinen.  Runon puhuja käyttää Gunga Dinistä nimitystä ”Lazarushian leather”. Lasarushan esiintyy Raamatussa Luukkaan evankeliumin 16. luvussa. Luvussa kerrotaan rikkaasta miehestä, jonka portin pielessä viruu köyhä Lasarus. Lasarus on täynnä paiseita ja olisi halunnut syödä nälkäänsä rikkaan miehen pöydältä tippuvia muruja. Kun Lasarus kuolee, hän pääsee Abrahamin ”huomaan”, mutta rikas mies joutuu helvettiin. ”Tuonelan tuskissa” rikas mies näkee Lasaruksen Abrahamin sylissä ja huutaa voisiko Lasarus tulla häntä auttamaan ja tuomaan tälle viilennykseksi vettä. Mutta Abraham sanoo, että rikas sai eläessään hyvän osan, mutta Lasarus huonon ja että nyt Lasarus saa vaivoihinsa lohdun ja rikas mies joutuu kärsimään. Intertekstuaalinen viittaus Raamattuun on hämmentävä, viittauksen mukaan voisi kuvitella Gunga Dininkin päätyvän taivaaseen, saamaan vaivoihinsa lohdun. Toisaalta voi miettiä, joutuuko Gunga Din helvettiin huonouttaan, vai onko hän sielläkin vain palvelijan osassa tai osoittamassa miesten välistä solidaarisuutta. Toisin kuin Raamatun alkuperäisessä tarinassa, Kiplingin versiossa ”Lasarus” tulee helvettiin auttamaan häntä kaltoin kohdelleita ja antaa heille juotavaa, kuten eläessään. Kahden urhean miehen välinen kohtaaminen ja solidaarisuus ovat läpi Kiplingin tuotannon kulkeva teema, joka nousee erittäin näkyväsi esille hänen runossaan ”The Ballad of East and West”. Kenties miesten välinen solidaarisuus on mahdollista ei-kenenkään-maalla, sotatantereella, missä kuolema on lähellä.

”Gunga Dinissä” on mielenkiintoista, että brittisotilaita ei kuvata runossa urhoollisiksi tai tekemässä suuria tekoja, he ovat vain ikään kuin tarinan taustahahmoja. Kuvaus on suorastaan negatiivista, sotilaat vain soimaavat vedenkantajaansa. Gunga Din on ainoa, josta sanotaan, että hän ei pelkää, hänen käytöstään kuvataan hyvinkin sankarilliseksi. Gunga Din näyttäytyy primitiivisenä, yksinkertaisena, hahmona, mutta pohjimmiltaan hyvänä, jopa ”parempana” kuin brittiläinen sotilas. Salmen mukaan Kiplingin maailma oli kauttaaltaan moraalinen [21], vaikkakin perustui epätasa-arvolle. Kipling kokee sympatiaa voitettuja kohtaan ja ihaileekin joitain piirteitä heissä, mutta toinen on kuitenkin erilainen, vähemmän kehittynyt.

Lopuksi

Rudyard Kiplingin runous on mielenkiintoinen katsaus aikansa ajatusmaailmaan.”The White Man’s Burden” ja ”Gunga Din” antavat melko erilaisen kuvan suhtautumisesta imperialismiin ja toiseuteen. Rudyard Kiplingin käsitys toisesta vaikuttaakin olleen ristiriitainen. ”The White Man’s Burden” antaa negatiivissävytteisen kuvan toisista, natiiveista, he ovat villejä, velttoja, lapsen ja pirun kaltaisia. Kolonisoijan tehtävä on olla uhrautuvainen, kärsivällinen ja väsymättömästi taistella nälkää, sairautta ja pimeyden valtoja vastaan. Vaikka tehtävä tuntuu toisinaan toivottomalta, periksi ei voi antaa. Kärsimys on valkoisen kulttuurin mukaan ylevää Kristuksen esimerkin seuraamista. ”Gunga Din” antaa jokseenkin tylymmän kuvan kolonisoijista, kun taas kolonisoinnin kohde näyttäytyy urheana, hyväsydämisenä ja uhrautuvaisena. Toisaalta Gunga Dininkin hyvyys on mitattavissa valkoisella mittapuulla, valkoisuus on ja pysyy hyvyyden mittana. Vaikka valkoinen mies sanoo Gunga Dinin olleen häntä parempi, kuulemme, että sotilas itsekin oman käsityksensä mukaan päätyy helvettiin. Toisaalta Gunga Din ei hyvyydestään huolimatta tapaa pelastamaansa sotilasta taivaassa, hän on kuitenkin vain pakana. Molemmissa runoissa kuilu itsen ja toisen välillä on havaittavissa, toinen on aina kuitenkin erilainen, mutta jossain tapauksissa kohtaaminen on mahdollista. Ehkä Kiplingille ”Gunga Din” oli esimerkki siitä, miten imperialistin ei pidä toimia, kun taas ”The White Man’s Burden” oli ohje oikeanlaisesta imperialismista. Imperialismia sinänsä ei kyseenalaisteta, vain se miten sitä harjoitetaan.


LÄHDELUETTELO

 

Alkuperäislähteet

Kipling, Rudyard: Valkoisen miehen taakka. Suom. Antero Manninen, WSOY , Porvoo 1976.

Tutkimuskirjallisuus

Brantlinger, Patrick: ”Victorians and Africans: The Genealogy of the Myth of the Dark Continent.” Critical Inquiry 12/1985.

Dyer, Richard: White. Routledge, Oxon 1997.

Kaartinen, Marjo: ”Toinen – vieras. Näkökulmia kolonialistisen toiseuden tutkimukseen.” Kulttuurihistoria: Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001.

Said, Edward W. : Orientalismi. Suom. Kati Pitkänen,.Gaudeamus, Helsinki 2011.

Salmi, Hannu: Nineteenth-Century Europe: A Cultural History. Polity Press, Cambridge 2008.

 

 


[1] Salmi, 2008, s.115

[2] Kaartinen, 2001, s.388.

[3] Kaartinen, 2001. s.387.

[4] Kaartinen, 2001,s.388.

[5] Said, 2011, s.216.

[6] Kaartinen, 2001, s.391-392

[7] Salmi, 2008, s.112-113.

[8] Salmi, 2008, s.113.

[9] Said, 2011, s.216.

[10] Brantlinger,1985, s.190.

[11] Kaartinen, 2001, s.388.

[12] Dyer, 1997, s.17.

[13] Dyer, 1997, s.13.

[14] Dyer, 1997, s.19.

[15] Dyer, 1997, s.42.

[16] Dyer, 1997, s.51.

[17] Dyer, 1997, s.27.

[18] Dyer, 1997, s.31.

[19] Salmi, 2008, s.116.

[20] Salmi, 2008, s.118.

[21] Salmi, 2008, s.117.

Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: