Elias Lönnrotin suhtautuminen herännäisyyteen ”Kajaanin seudun lahkolaisuudesta” -artikkelin pohjalta

Elias Lönnrot (1802–1884)

kirjoittanut Ossi Tammisto

 

1800-luvun alussa Suomessa vaikuttivat ympäri maata voimakkaat hengelliset herätykset. Niihin liittyivät ihmisten kokema voimakas synnintunto, liikutukset ja muut hurmosilmiöt sekä erottautuminen muusta väestöstä esimerkiksi pukeutumalla körtteihin, harmaisiin vanhanaikaisiin pukuihin. Liikehdintä ei alkuun ollut mitenkään keskusjohtoista, mutta vähitellen osa näistä irrallisista liikkeistä yhdistyi Paavo Ruotsalainen -nimisen talonpojan ja maallikkosaarnaajan johdolla yhtenäiseksi liikkeeksi, herännäisyydeksi, jonka voimakkaimmat keskukset olivat Savo ja Pohjanmaa. On muistettava, että liikettä ei vielä tuolloin kutsuttu herännäisyydeksi, vaan termi on syntynyt myöhemmin erottamaan tämä liike muista samana aikana ja myöhemmin syntyneistä vastaavista liikkeistä.

Ari Haavio on sosiologisesti selvittänyt herätysten ja herätysliikkeitten muodostumista. Hänen mukaansa ne saavat syntynsä silloin, kun ”kirkon virallinen toiminta ei pysty tyydyttämään kaikkien jäsentensä tunnepitoisia uskonnollisia tarpeita”. Tämä voi synnyttää kirkon sisällä oppositioryhmiä, joiden esittämä vastalause voi saada kannatusta ja levitessään muodostua herätykseksi. Organisoituessaan pysyväksi liikkeeksi siitä muodostuu herätysliike, ellei se sitten jää yksittäiseksi herätykseksi, joka vähitellen sulautuu valtakirkollisuuteen. Nämä sosiologiset selitykset eivät sulje pois termien muita, hengellisiä merkityksiä.

Liike levisi myös Kainuuseen, jossa merkittävin alueellinen johtohahmo oli ristijärveläinen Matti Mikkonen. Kajaanissa, josta muotoutui sikäläisen herännäisyyden keskus, kävi myös liikkeen maanlaajuisesti merkittäviä saarnamiehiä, kuten Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen.

Tuohon aikaan toimi Kajaanissa piirilääkärinä Elias Lönnrot. Lönnrot oli tutustunut heränneisiin jo 1820-luvulla, tosin lähinnä kuulopuheiden perusteella. Hän mainitsee näitten tuomitsevan kaiken koreuden, huvitukset ja maallisen runouden. Erityisesti viimeinen oli Lönnrotille iso asia, sillä hänhän keräsi vanhaa suomalaista kansanrunoutta. Lönnrot kertoo esimerkiksi Enossa Pohjois-Karjalassa vuonna 1828 siitä, kuinka pari vuotta aiemmin hyvinä laulajina ja kanteleensoittajina tunnetut henkilöt herätykseen tultuaan kauhistelivat kumpaistakin, eikä Lönnrot saanut heiltä enää kerättyä runoja. Kajaanissa toimiessaan Lönnrot tutustui saarnaaja Mikkoseen, joka halveksi maallista runoutta ja kansanrunojen keruuta. Lönnrot itse näki uskonnollisen kirjallisuuden levikin  uhkana suomalaiskansallisen kaunokirjallisuuden julkaisemiselle.

Vuoden 1835 maaliskuun lopulla Lönnrot toimitti J. L. Runebergille lahkolaisuutta koskevan kirjoituksensa julkaistavaksi tämän lehdessä Helsingfors Morgonblad. Artikkeli, jonka nimi oli Om sekterismen i trakterna af Kajana (Kajaanin seudun lahkolaisuudesta) julkaistiin saman vuoden kesällä neliosaisena, lehden numeroissa 49 – 52.

”Onko vielä kummempata nähty”

Heikki Rytkölän mielestä Lönnrotin keskustelunavauksena toimineesta kirjoituksesta näkyi  vahvasti nuoren sivistyneistön pettymys. Nämä näkivät herätysliikkeitten uhkaavan koko ajatusta kansan sivistämisestä.

Artikkeli alkaa kuvauksella Lönnrotin matkasta Ristijärvelle, jossa hän oli tavannut heränneitä sekä näiden johtohahmoihin kuuluneen Mikkosen. Tästä vierailusta ja sen antamista vaikutelmista Lönnrotille antaa kuvan hänen siteeraamansa lausahdus kyytimieheltään: ”Onko vielä kummempata nähty”, joka on ruotsinkielisessä artikkelissa kirjoitettu suomeksi. Mielestäni tämä kuvastaa jossain määrin artikkelin lähestymistapaa aiheeseensa. Siinä nimittäin ihmetellään ja pyritään ymmärtämään sen kuvaamaa ilmiötä, herännäisyyttä. Lönnrotin omakohtaiset kokemukset, joitten kautta hän artikkelissa aihettaan kuvaa, eivät rajoittuneet tähän yhteen matkaan, vaan Ristijärven lisäksi kerrotaan kokemuksia, joita hänellä oli Kuhmosta, Hyrynsalmelta sekä Oulujärven Manamansalon saarelta. Lisäksi hän peilaa kokemuksiaan muilta saatuihin tietoihin. Artikkeli oli näin ollen ensimmäisiä ulkopuolisen tekemiä kuvauksia liikkeestä ja se perustui laajoihin havaintoihin ja pyrki toisaalta asiallisesti kuvaamaan liikettä.

Lääkärinä Lönnrot kiinnittää erityistä huomiota erääseen naiseen, joka tuotiin hänen hoidettavakseen Paltamon kirkonkylään. Kyseinen nainen, Anna Caisa Sivotar, oli heränneitten seuroissa saanut erikoisen kohtauksen. Kyseiset seurat oli pidetty Paltamon kirkonkylässä eräässä mökissä jumalanpalveluksen jälkeen. Seuratupa oli täynnä väkeä, kun Anna Caisa alkoi tanssia, ainakin oman näkemyksensä mukaan Pyhän Hengen voimasta, kirkuen ”Pöhhä henki, pöhhä henki”.  Hupaisa yksityiskohta on, että Lönnrot kieli-ihmisenä erikseen huomauttaa ruotsinkielisille lukijoilleen, ettei Anna Caisa kyennyt sanomaan oikein ”pyhä”, vaan sanoi koko ajan ”pöhhä”. Osa oli sanonut tällöin Anna Caisalle, että ”paha henki sinussa on, eikä pyhä henki”. Lönnrot oli kehottanut ihmisiä, jotka olivat tuoneet Anna Caisan hänen luokseen, maltillisempaan hartaudenharjoitukseen ilman seuroja.

Lönnrot yritti ymmärtää, mistä tällaiset ilmiöt, joista hän oli kuullut muualtakin, voisivat johtua. Samoihin aikoihin lähettämässään virkakirjeessä lääkintähallitukselle hän puhuu ”jonkinlaisesta psyykillisestä sairaudesta”, jonka vaivaamat makasivat tunnin tai puoli tiedottomina ja olivat herättyään täysin terveitä, mutta kertoivat kaikenlaisista näyistä, joita heillä oli kohtauksen aikana ollut, tavallisesti vierailuista Taivaassa tai Helvetissä. Useimmiten kohtauksen saaneet olivat pietistejä, mutta joukossa oli myös niitä, joiden ei tiedetty olleen liikkeen kanssa missään tekemisissä, pienet lapset mukaan lukien. Samoja asioita on myös hänen artikkelissaan.

Lönnrot puhuu myös heränneiden vaatetuksesta. He pukeutuivat körtteihin, joka oli vanhanaikainen kansanpuku. Lönnrotin mukaan vaatteiden liepeiden pituudeksi oli määrätty 4 – 6 tuumaa. Hänen mukaansa herätykseen tulleet joutuivat polttamaan aiemmat vaatteensa. Lönnrot kertoo myös, kuinka ihmisten herätykseen tulo vaikuttaa jopa heidän ulkonäköönsä. Hän kertoo, kuinka silmät saavat tällöin suomalaiselle vieraan kiillon, nenästä tulee terävämpi ja poskista painuneet.  Hänen mukaansa koko olemus on kuin ihminen olisi riutumassa pois, puheenkin menettäessä voimansa. Hänen mukaansa tämä kaikki johtui siitä, että heränneiden elämä muodostui välttämättömän elannon hankkimisen lisäksi ainoastaan rukouksista, lukemisesta, veisuusta ja saarnoista. Nähdessään tällaisia ihmisiä Lönnrot sanoo itse tulevansa raskasmieliseksi ja ajattelevansa niitä monia harhateitä, joille ihminen voi joutua. Hän näet oli sitä mieltä, että ihminen muodostuu kahdesta elementistä, taivaallisesta ja maallisesta, joille kummallekin tulisi antaa sijaa. Hänen mukaansa sielun tulisi lähestyä alkuperäänsä, jumaluutta, joka auttaa kaiken muun pettäessä, mutta samalla ei tulisi halveksia kaikkea maallista. Lönnrotin antama ulkonäöllinen kuvaus heränneistä ei ollut hänen omaa keksintöään, vaikka se on saattanut perustua myös hänen omiin kokemuksiinsa.  Viljo Remeksen mukaan Iisalmen kirkkoherra P. J. Collan oli antanut vastaavan kuvauksen ensi kertaa lausunnossaan yli kymmenen vuotta aiemmin. On jopa mahdollista, että Lönnrot on kuullut tämän kuvauksen Collanilta itseltään.

Väittelyä ja hienovaraisuutta

Oulujärven Manamansalossa Lönnrot oli väitellyt heränneen naisen kanssa.  Lönnrotin mielestä heränneet osoittivat pukeutuessaan körtteihin itse sitä turhamaisuutta, josta he syyttivät muita ja että jos haluttaisiin ottaa alkukristilliset olot malleiksi, pitäisi miesten pukeutua jonkinlaisiin hameisiin tai sitten ottaa mallia Aatamista ja Eevasta ja pukeutua lehviin. Lönnrot myönsi, että kirkkoon kuului kelvottomiakin jäseniä, mutta sen piirissä oli jokaisella mahdollisuus niin syvään hartaudenharjoitukseen kuin itse haluaa. Lönnrotin mielestä kirkkoa voi kutsua pyhäksi samoin kuin metsää voi kutsua männiköksi, kuusikoksi tai koivikoksi vaikka niissä kasvaisikin vähän muitakin puita. Samassa yhteydessä ilmeni jälleen heränneiden kielteinen suhtautuminen runoihin.

Lönnrot kirjoittaa myös herännäisyyden johtajista. Merkittävintä, Paavo Ruotsalaista, hän ei mainitse nimeltä, mutta hän sanoo kaikkien pietistien ylijohtajan asuvan Nilsiässä Kuopion läänissä, ja hän sanoo, että tätä kunnioitetaan samoin kuin katoliset kunnioittavat paavia. Kyseessä ei voi olla kukaan muu kuin Paavo Ruotsalainen, joka asui Nilsiässä ja oli liikkeen kiistaton johtaja. Lisäksi hän mainitsee pienempiä johtajia olevan muilla paikkakunnilla, mainiten nimeltä Mikkosen Ristijärveltä sekä nimeämättöminä johtajat Kajaanista ja Kiuruvedeltä. On mielenkiintoista, että kun hän muuten on maininnut tekstissään useita ihmisiä nimeltä, ei hän nyt nimeä kajaanilaista johtajaa, vaan kirjoittaa vain ”en onämd i Kajana stad”. Kyse ei voi olla siitä, ettei Lönnrot tietäisi tämän nimeä, olihan hän asunut Kajaanissa jo muutaman vuoden, ja kaupunki oli hyvin pieni. On siis hyvin todennäköistä, että Lönnrot olisi vähintään kuullut sikäläisen heränneitten johtajan nimen, todennäköisesti tavannutkin hänet. Oma arveluni on, että kyseessä olisi Kajaanin apteekkari A. J. Malmgren, jonka tiedetään olleen merkittävä henkilö heränneitten keskuudessa, liikkeen ensimmäisiä sivistyneistöön kuuluvia kannattajia. Lönnrot oli hänen kanssaan tekemisissä työnsä puolesta, minkä lisäksi he olivat naapureita. Tämä on voinut vaikuttaa siihen, että Lönnrot on jättänyt hänen nimensä häveliäästi pois. Lähdekirjallisuudessani ei ole lainkaan pohdittu tämän nimeämättömän johtohenkilön henkilöllisyyttä, joten asia jää omien arvailujeni varaan. Viljo Remeksen mukaan tosin A. J. Malmgren ei ollut varsinainen johtaja, vaikka olikin heränneiden toiminnassa mukana. Remes mainitsee sen sijaan johtajana Malmgrenin apulaisen Henrik Trastin, jolla oli hyvät puheenlahjat ja kantava ääni. Apteekkarin apulaisena hänkin on varmasti ollut läheisissä tekemisissä Lönnrotin kanssa, mutta Remeksen selostuksesta ei selviä, oliko Trast johtaja jo artikkelin kirjoittamisen aikoihin.

Tästä läheisestä tuttavuudesta tai sitten vain yksinkertaisesti siitä, että Lönnrot tunsi Kajaanin alueen heränneitä paremmin kuin muita, johtunee, että hän arvioi Kajaanin heränneitten olevan parempia kuin muualla. Tosin hän sanoo tässä kohtaa tämän arvionsa perustuvan niihin kuulopuheisiin, joita hän on kuullut muitten seutujen heränneistä. Hänen omat kokemuksensa siis rajoittuvat pääosin Kajaanin seutuun, mistä johtuen on suhtauduttava tietyllä varautuneisuudella siihen, että hän määrittelee Kajaanin seudun heränneet erilaisiksi kuin muitten alueitten heränneet. Yleisarviona heränneistä Lönnrot sanoo heidän olevan ylpeitä halveksiessaan uskottomia. Kajaanin seudun heränneistä Lönnrot sanoo heidän olevan siivoa ja hiljaista väkeä eikä heistä ole yhteiskunnalle suurempaa vahinkoa, paitsi kun jotkut heistä menettävät järkensä ja tuomitsevat kaiken maallisen ilon ja tanssin, musiikin ja laulun.

Lönnrot esittää artikkelinsa päätökseksi vertauksenomaisena kertomuksen kahdesta miehestä, jotka lähtevät laaksomajastaan vuorelle, jossa heidän herransa asuu. Toinen matkaajista katsoi jatkuvasti kohti korkeutta pelätessään muuten eksyvänsä matkalla. Tästä johtuen hän monesti kompastui tiellä oleviin juuriin ja kiviin. Toinen matkaaja silmäili myös korkeutta, mutta katsoi myös maahan eikä kompastellut tai kaatunut. Sen sijaan hän näki ympärillään yrttejä, kukkia, marjoja ja hedelmiä ja auttoipa kerran matkatoverinsa syvästä, liejuisesta lammikosta, johon tämä oli joutunut. Molemmat pääsivät lopulta perille, missä vuoren herra kysyi toiselta, miksi hän näyttää niin kurjalta, niin että hänen silmänsä tuijottavat kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön ja hänen vaatteensa ovat likaiset, kun toinen tulijoista oli iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat, vaikka he olivat samasta talosta lähteneitä ja saman tien vaeltaneet. Tähän tämä huonommassa kunnossa oleva vastaa, että he tosiaan ovat samasta talosta lähteneitä ja saman tien kulkeneita, mutta että hän tuijotti herkeämättä kukkulaa kohti ettei eksyisi, kun taas toinen oli katsellut kedon kukkia ja syönyt hedelmiä. Tällöin vuoren herra kutsuu tätä hulluksi ja sanoo, että tämän olisi pitänyt tehdä veljensä tavoin. Vuoren herran asunto on näet niin korkea, että se näkyy kaikkialle, mutta tämä sitä kohti eksymisen pelossa tuijottanut näyttää pitäneen sitä tavallisena laaksomajana (”lik hvarje annat tjäll i dalen”). Remeksen mukaan Lönnrot piti itse itseään tämän kukkia katselleen kaltaisena kristittynä.

Artikkelin herättämä huomio

Artikkeli herätti huomiota omana aikanaan, sillä se sisälsi paljon uutta tietoa herännäisyydestä ja toi sen kaupunkien sivistyneistön laajempaan tietoisuuteen. Sitä on kuitenkin moitittu myös yksipuolisuudesta, sillä siinä ei puhuta lainkaan siitä, että herännäisyys oli saanut aikaan todellista parannuksentekoa sellaisissa piireissä, joihin kirkon opetus ei ollut yltänyt. Lisäksi artikkelin humoristiset piirteet on mahdollista tulkita pilkkaaviksi. Aarne Anttilan mukaan nämä piirteet tekstissä eivät ihmetytä vaan ennemmin se, että Lönnrot on kyennyt olemaan ”ankarasti tuomitsematta liikettä, joka oli mahdollisimman vastakkainen hänen omalle luonteenlaadulleen ja harrastuksilleen”. Anttilan mukaan Lönnrot oli luonteensa puolestakin aivan erilainen kuin heränneet, jotka lisäksi tuomitsivat kansanrunouden, joka oli Lönnrotin innokkaimpien harrastusten kohde. Lisäksi heränneitten sananjulistuksesta oli seurauksia, joihin Lönnrot lääkärinä oli velvollinen puuttumaan. Vaikka Anttilan arviossa on varmasti paljon totta, ei voi välttyä ajatukselta, että siinä on myös paljon yritystä puolustella Lönnrotia.

Heränneet itse kokivatkin hyvin voimakkaasti, että heitä oli kirjoituksessa kohdeltu väärin. He alkoivat pohtia, miten asiassa pitäisi toimia. Artikkelilla oli myös suora vaikutus Kajaanin seudun herännäisyyteen, sillä Remeksen mukaan Paavo Ruotsalainen asiasta kuultuaan kielsi Mikkosta toimimasta enää seurapuhujana. Tämä totteli ja toimi sen jälkeen lastenopettajana. Jälkeen jääneistä papereista selviää, että monellakin heränneistä oli halua vastata Lönnrotin kirjoitukseen. Ennen kuin varsinaista vastauskirjoitusta oli ehditty lähettää ilmestyi Helsingfors Tidningarissa 4. marraskuuta 1835 kirjoitus ”Apropos om Näsor” (”Nenien johdosta”), jossa yritetään leikillisesti osoittaa Lönnrotin päättelevän henkilön lahkolaisuuden nenän terävyydestä. Remeksen mukaan kyseinen kirjoitus ei vienyt keskustelua eteenpäin vaan toimi ainoastaan naapurilehden merkkinä siitä, että Lönnrotin kirjoitus oli noteerattu.

Vasta 16. marraskuuta julkaistiin varsinainen vastine Helsingfors Morgonbladissa (”Några ord i anledning af en insänd uppsats, om Secterismen i trakterna af Kajana”). Se oli tarkoitettu sivistyneistölle, samoin kuin se lehti, jossa se ilmestyi. Siinä syytetään ensinnäkin Lönnrotia pakanuuden suosimisesta tämän kerätessä ja puolustaessa pakanallisia runoja. Kirjoittajan mukaan väitetty lahkolaisuus oli kristinuskoa alkuperäisessä muodossaan. Hänen mukaansa heränneet eivät myöskään olleet ilottomia ja surujen raskauttamia, vaikka he olivat hylänneet maalliset ilot. Sellainen, joka ei tuntenut todellista elämää Kristuksessa, surkutteli heränneitä, mutta se, joka tunsi Jumalan ihanan maailman onnitteli näitä ihmisiä. Lehden toimitus eli Runeberg ilmoitti, ettei se hyväksynyt kirjoituksen mielipiteitä, mutta kirjoitus oli kielestä ja tyylistä päätellen oppineen miehen kirjoittama, mikä todisti herännäisyyden saaneen kannattajia sivistyneistönkin joukosta. Kirjoitus oli nimetön ja sen kirjoittajasta on esitetty useita arvailuja, mutta mitään varmaa ei ole saatu selville. Remes arvelee vastauksen olleen useamman henkilön yhdessä laatima.

Lönnrot itse ei vastannut kirjoitukseen mitään. On mielenkiintoista, kuinka yksi merkittävimmistä seurauksista Lönnrotin artikkelista oli se, että liike nousi myös sivistyneistön laajempaan tietoisuuteen ja ilmeni, että myös sivistyneistön joukossa oli liikkeen kannattajia. Lönnrot itse kun selvästi suhtautui liikkeeseen melko negatiivisesti. Artikkelia seurasi toisaalta lisää herännäisyyttä kriittisesti arvioivia kirjoituksia, kuten Runebergin ”Vanhan puutarhurin kirjeet”, joita vastaan herännäispappi Lars Stenbäck voimakkaasti hyökkäsi, toisaalta taas liikkeen tunnettavuuden kasvua ja sitä kautta kannattajien määrän kasvua.

Lönnrotin myöhempi suhtautuminen herännäisyyteen

Myöhemmissä kannanotoissaan Lönnrotin asenteissa on nähtävissä ymmärtäväisempää suhtautumista herännäisyyteen, vaikka vielä vuonna 1836 hän julkaisi joitain herännäisyyden kritiikkiä sisältäviä kirjoituksia. Hän piti itseään jo aiemmin kristittynä, mutta vuosien 1836 – 1837 aikana tehdyllä pitkällä runonkeruumatkalla Venäjän Karjalaan ja Lappiin hänen on arveltu kokeneen uskonnollisen murroksen. Hän suhtautui edelleen kriittisesti moniin herännäisyyden piirteisiin, mutta alkoi nähdä siinä myös hyviä puolia. Esimerkiksi hänen matkatoverinsa J. F. Cajan Helsingissä opiskellessaan tuli vuonna 1838 voimakkaaseen uskonnolliseen herätykseen lukiessaan suomenkielistä Raamattua oppiakseen suomen kieltä. Hän oli kirjeessään Lönnrotille pelännyt tämän pitävän asiaa outona ja Lönnrot vastauksessaan myönsi, että ennen näin olisi saattanut ollakin, mutta että nyt hän on moisesta asenteesta osaksi päässyt ja toivoo Jumalan armosta siitä lopullisesti pääsevänsä. Hän kehottaa Cajania pitämään kiinni siitä, mitä on saanut, mutta varoittaa samalla tyystin jättämästä maallista seuraa, ainoastaan pahennusta aiheuttavat asiat. Lönnrot kävi myös kirjeenvaihtoa heränneiden kanssa ja kertoi heille edelleen näkevänsä liikkeessä haaveilua ja liioittelua, mutta myös paljon hyvää. Negatiivisten asioitten hän katsoi tällöin johtuvan siitä kuohuntavaiheesta, joka seuraa, kun ihminen herää hengellisestä unesta, samoin kuin luonnollisesta unesta herääväkin tarvitsee jonkin aikaa tajutakseen tilanteensa. Hän oppi lääkärinä myös arvostamaan sitä, etteivät heränneet turvautuneet kansanomaisiin lääkintätapoihin tai loitsuihin sairauksissaan vaan lääkäriin. Malmgren ja herännäispappi J. F. Bergh pitivät Lönnrotia puolittain omiin riveihinsä kuuluvana ja antoivat hänelle neuvoja hengellisissä asioissa. Lönnrot myös tapasi Paavo Ruotsalaisen henkilökohtaisesti ja toimi kerran tämän kirjurina. Hänen suhteensa herännäisyyteen oli kuitenkin ensi sijassa myötämielisen ulkopuolisen tarkkailijan.

Vanhuudenpäivinään Sammatissa Lönnrot saarnasi toisinaan Sammatin kirkossa käyttäen valmiita saarnoja erilaisista saarnakokoelmista eli postilloista, joista monet olivat samoja kuin mitä heränneet käyttivät. Mikäli perhe ei jostain syystä jokin sunnuntai päässyt lähtemään kirkkoon, hän luki päivän saarnan koko perheelleen ja palkollisilleen. On myös mielenkiintoista, kuinka hän arvosteli paikkakunnalla opettajana olleen evankeliseen herätysliikkeeseen kuuluneen J. W. Hirvosen uskolla pelastumisen korostamista. Lönnrotin mielestä olisi pitänyt puhua enemmän myös synnintunnosta, katumuksesta ja parannuksesta. Jollei siis Lönnrotista ollut varsinaisesti tullut herännyttä, hän oli kuitenkin huomattavasti lähentynyt kyseistä liikettä sitten niitten päivien, jolloin hän kirjoitti artikkelinsa.

Lopuksi

Henkilökohtaisesti oli mielenkiintoista tarkastella Lönnrotin näkemyksiä ja suhdetta 1800-luvun alun suurimpaan herätysliikkeeseen. Helposti näet tulee tarkasteltua 1800-luvun yleistä historiaa omassa lokerossaan ja herätysliikehistoriaa omassa lokerossaan. Kuitenkin herätysliikkeet ovat olleet syntyvaiheissaan yhteiskunnallisesti merkittäviä liikkeitä, joita kohtaan myös maan sivistyneistö on osoittanut kiinnostusta, joko kauhistellen, ihmetellen tai itse liikkeisiin liittyen. Herätysliikkeet ylipäätään ovat kiehtova yhdistelmä voimakasta konservatiivisuutta ja suurin piirtein yhtä voimakasta radikaalisuutta. Liikkeisiin aiemmin pitkälti niitten omasta piiristä nousevan tutkimuksen ja kirjoitusten kautta tutustuneena oli kiehtovaa tutustua jälleen yhteen niistä aikalaiskuvauksista, jotka ovat lähtöisin ulkopuolisten tarkkailijoiden piiristä, varsinkin kun Elias Lönnrot on mielestäni erittäin kiehtova henkilö.

 

LÄHDELUTTELO

 

Alkuperäislähde

Lönnrot, Elias: Om sekterismen i trakterna af Kajana. Julkaistu Helsingfors Morgonbladin numeroissa 49-52 vuonna 1835.

Tutkimuskirjallisuus

Anttila, Aarne: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1931.

Anttila, Aarne: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1935.

Haavio, Ari: Evankelinen liike herätysliikkeenä. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1963.

Remes, Viljo: Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Herättäjä-yhdistys, Lapua 1995.

Ruokanen, Tapani: Talonpoikain herättäjä Paavo Ruotsalainen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1989.

Rytkölä, Heikki: Kainuun ja Karjalan parantaja. Elias Lönnrotin Kajaanin-aika.Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta, Joensuu 1998.

Mainokset

Heinrich Schliemannin kuoleman uutisointi Uusi Suometar- ja Nya Pressen -lehdissä

Heinrich Schliemann (1822–1890)

kirjoittanut Ainomaija Rajoo

 

Johdanto

1800-lukua hallitsivat edistysusko ja luonnontieteet, mutta myös kansallisromantiikka. Arkeologiset kaivaukset ja menneisyys alkoivat kiinnostaa yhä enenevissä määrin aikalaisia, joten myös samaan aikaan laajentunut sanomalehdistö seurasi tarkkaan eripuolella maailmaa tapahtuneita kaivauksia. Nykyisen Turkin ja Kreikan alueet olivat 1800-luvulla arkeologien suosiossa, kun he pyrkivät löytämään maan uumenista jälkiä menneistä rikkauksista. Luonnontieteiden ja akateemisen maailman etujoukoissa olleet saksalaiset kiinnostuivat myös laajasti arkeologiasta ja menneisyyden tutkimisesta. Aikansa kuuluisimpiin arkeologeihin ja muinaistutkijoihin lukeutui saksalaissyntyinen Heinrich Schliemann, jonka uskottiin 1870-luvulla löytäneen tarujen Troijan.

Tässä esseessä aion lyhyesti analysoida 27. joulukuuta 1890 edesmenneen Heinrich Schliemannin kuolemaa koskevaa uutisointia Suomen johtavissa sanomalehdissä loppuvuodesta 1890 alkuvuoteen 1891. Tarkastelussani otan näkökulmaksi Schliemannin saksalaisuuden ja siihen liittyvät kansallisuusaatteen kysymykset. Koska kyse on suomalaisesta lehdistöstä, lähestyn kysymystä tuon ajan kielikysymyksen näkökulmasta. Oliko suomen kielen asemaa kannattavan sanomalehdistön uutisoinnissa eroavaisuuksia ruotsinkieliseen lehdistöön ja käytettiinkö Schliemannia henkilönä hyväksi kansallisromanttisen suomalaisuusaatteen rakentamiseksi? Lähestyn kysymystä tiedostaen uudemman tutkimuksen, joka on kyseenalaistanut Schliemannin motiivit tutkimuksilleen sekä asiantuntemuksen. Alkuperäislähteenä käytän Uusi Suometar- ja Nya Pressen -lehtiä, jotka olivat 1890-luvun johtavat valtakunnalliset sanomalehdet Suomessa ja samalla myös kielikysymyksen keskiössä.

Heinrich Schliemann − valehtelija, arkeologi ja kansallissankari

Heinrich Schliemann syntyi vuonna 1822 pohjoissaksalaiseen perheeseen. Schliemann kasvoi hyvin köyhissä oloissa eikä suorittanut aikoinaan kuin alhaisimman koulutuksen. Lopulta Schliemann päätyi Amsterdamiin, jossa hän alkoi itsenäisesti opiskella eri kieliä, niin että lopulta hän osasi puhua joidenkin lähteiden mukaan jopa 18 eri kieltä. Kielitaitonsa ansiosta Schliemann päätyi liikemieheksi ja tienasi kaupankäynnillä Yhdysvalloissa ja Venäjällä reilussa kymmenessä vuodessa huiman omaisuuden.  Kuuluisuuteen Schliemann nousi niiden arkeologisten kaivausten ansiosta, joita hän johti 1870-luvulla Länsi-Turkissa. Schliemann menehtyi hieman yllättäen Napolissa 27. joulukuuta 1890, kaivausten ollessa vielä kesken. Arkeologilta jäi jälkeensä runsaasti kirjallista aineistoa: päiväkirjamerkintöjä, muistiinpanoja, tilitietoja ja omaelämänkerta. Vuonna 1871 alkaneiden kaivausten seurauksena Schliemannista oli tullut suosittu kutsuvieras illallisille. Hänestä myös kirjoitettiin jo elämänsä aikana runsaasti sanomalehtiin, ja Troijan kaivausten etenemistä seurattiinkin suurella mielenkiinnolla eri puolilla maailmaa. Runsaasta jäämistöstään ja aikalaiskirjoituksista huolimatta Schliemann on henkilönä hankala tutkittava, koska jopa 85 prosenttia lähteistä on tämän itsensä kirjoittamia.

Schliemann aloitti kaivaukset Hisarlikissä, Turkin länsirannikolla apunaan yli sata paikallista työmiestä ja -naista. Suurimman löytönsä Schliemann teki vuonna 1873 löytäessään niin kutsutun Priamoksen aarteen, joka sisälsi erilaisia kultaisia tarve- ja taide-esineitä. Löydön uskottiin merkitsevän lopullisesti, että tarujen Troija oli löydetty.  Uudempaa tutkimusta on kiinnostanut löytöjä enemmän Schliemannin henkilökohtainen elämä ja persoona. Joidenkin tutkimusten mukaan Schliemann oli patologinen valehtelija, joka muokkasi löytöjään saavuttaakseen mahdollisimman suuren julkisuuden ja kunnioituksen. Schliemannin elämästä on nostettu esille hänen hämärissä oloissa tapahtunut eronsa ensimmäisestä vaimostaan ja uusi avioliitto 30 vuotta nuoremman kreikkalaistytön kanssa. Kritiikkiä tuli myös jo aikanaan akateemikoiden joukosta. Arkeologi Adolf Furtwängler kirjoitti vuonna 1881 kirjeessä äidilleen, että Schliemann oli puolihullu sekopää, jolla ei ollut mitään tietoa löytöjensä arvosta.

Jan Brueghel vanhempi: Troijan tuho (1671-72).

Kaikesta tästä huolimatta suurelle yleisölle Schliemann oli muinaistutkija, joka tieteellisin menetelmin toi päivänvaloon kadotetut sankarit. Troijan sodan tapahtumat oveline sotajohtajineen ja marttyyrikuolemineen sopivat erinomaisesti 1800-luvun kansallisromantiikkaan, joka tarjosi varaston esikuvia hyödynnettäväksi oman kansallishengen tarpeisiin. 1800-luvun Saksassa akateemikoiden parissa suosiossa oli niin kutsuttu germaaninen filologia eli germanistiikka, joka tutki saksalaista kulttuuria ja kieltä ja tuotti näin aineksia kansallishenkeä varten. Myös Saksan yhdistyminen vuonna 1871 edesauttoi ja samalla vaati kansallisromanttisen ajattelun ylläpitoa ja tuottamista. 1800-luvun Saksassa vallitsi myös vahva hellenismin aalto: Keskiajan Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa ja muuta antiikin perinnettä käytettiin surutta hyödyksi. Schliemannin kaivaukset antiikin tarujen osoittamiseksi oikeaksi sopivat tähän perinteeseen, kirjoittihan samaan aikaan myös Friedrich Nietzsche, joka käytti antiikin perinnettä runsaasti tuotannossaan. Saksalaisen arkeologin löytämä Troija oli vain osoitus vahvan perinteen olemassaolosta.

Ennen Heinrich Schliemannin kuolemasta kirjoitettujen sanomalehtikirjoitusten analysointia on hyvä hieman valottaa 1800-luvun lopun suomalaisen lehdistön tilannetta, joka oli jo vuosikymmenen puolessavälissä jakautunut kahteen leiriin niin kutsutun kielikysymyksen seurauksena.

Kielikysymys jakaa Suomen lehdistön

Niin kuin edellinen alaluku osoitti, 1800-luvusta puhuttaessa ei voi ohittaa kansallisuusaatetta, joka oli eittämättä vuosisadan johtavin ideologia. Suomessa aatteen taustalla oli ajatus yhtenäisestä ja vapaasta kansasta, joka jakaisi maantieteellisen alueen lisäksi yhtenäisen kielen ja kulttuurin. Venäjä tuki suomen kielen aseman parantamista vielä 1800-luvun alussa, koska suomalaisuuden korostaminen yli ruotsalaisuuden vähentäisi Ruotsin valtaa ja lisäisi suomalaisten uskollisuutta. Vuosisadan kuluessa kielikysymys sitoutui yhä selkeämmin kansallisuusaatteeseen, varsinkin kun uusien koulujen perustaminen, sanomalehdistön synty, yhdistyselämä ja talouselämän kansallisten instituutioiden luominen antoivat kehitykselle vauhtia.

1860-luvulla suomalaisuusliike alkoi saada poliittista väriä uudistusohjelmien myötä, vaikka samanaikaisesti ryhmittymä jakautui kahtia aatteellisemman linjan päästessä voitolle akateemikko Yrjö Koskisen johdolla. Tätä linjaa edustamaan perustettiin vuonna 1869 Uusi Suometar. Suomalaisuusaatetta haastamaan syntyi 1860-luvulla svekomaanien liike, jonka mielestä Suomen ruotsinkielisellä väestöllä oli oikeuksia omaan kansalliseen elämään, koska se poikkesi niin suuresti suomalaisuudesta, niin kielenä kuin kulttuurina. Svekomaanit eivät ottaneet kantaa kansalliseen kysymykseen yhtä kärkkäästi kuin fennomaanit vaan pyrkivät lähinnä elvyttämään yhteyksiä Ruotsiin ja pitämään yllä ruotsinkielistä kulttuuria. 1890-luvun alkaessa oli vuonna 1882 perustettu Nya Pressen noussut merkittävimmäksi ruotsinmieliseksi lehdeksi. Ruotsinkieliset lehdet edustivat suomenkielisiä selkeämmin liberaalimpaa katsontakantaa yhteiskunta ja kulttuurikysymyksissä, varsinkin 1880-luvulta lähtien poliittisesti liberaalisen ryhmittymän menettäessä kannattajiaan.

Uusi Suomettaren edustama fennomaanisuus alkoi saada kritiikkiä 1880-luvulla liian sopuisasta suhtautumisestaan suomen kielen huonoon asemaan, ja radikaalimpaa linjaa edustaneet nuorsuomalaiset perustivat vuonna 1889 kilpailevan sanomalehden, Päivälehden. Uusi Suometar pysyi kuitenkin valtakunnan johtavana suomenkielisenä sanomalehtijulkaisuna ja maamme toiseksi tilatuimpana lehtenä heti Nya Pressenin jälkeen.

Elämä kuin satu

Heinrich Schliemannin kuolema nousi Suomen lehdistössä parin päivän viiveellä uutisotsikoihin. Ensimmäiset uutiset tulivat vielä vuoden 1890 puolella ja olivat lyhyitä sähkösanomaviestejä, joiden sisältö oli hyvin lakoninen. Uusi Suometar uutisoi 28. joulukuuta: ”Useiden sanomalehtien mukaan on t:ri Schliemann kuollut Neapelissa sydämenajetukseen.” Pari päivää myöhemmin, 30. joulukuuta, Uusi Suometar julkaisi Niitä näitä -otsikon alla eräänlaisen muistokirjoituksen Schliemannista. Jutulla ei ole isompaa otsikkoa eikä pituuskaan ole kovin suuri. Tekstissä kuvaillaan lyhyesti Schliemannin elämää ja mainitaan hänen hyvä kielitaitonsa. Yllättävää kyllä tekstin lopussa todetaan, etteivät kaikki tiedemiehet usko Schliemannin löytäneen Troijaa. Muutenkaan jutussa ei hehkuteta Schliemannin elämää tai uraa, vaan käsittely on hyvin asiallista. Samaisen palstan muut uutiset käsittelevät eritasoisia asioita, läpinäkyvien sateenvarjojen valmistuksesta Intian Sulttaanin rahalahjoituksiin. Schliemannin kuolemaa ei näin ollen juurikaan nosteta esille, mutta toisaalta Uudessa Suomettaressa ei julkaistu varsinaisia muistokirjoituksia ainakaan tuohon aikaan. Nya Pressen julkaisi ensimmäisen uutisensa Schliemannin kuolemasta pari päivää Uusi Suomettaren jälkeen. Vaikka juttu on sähkösanomaviestejä pitempi, ei uutisessa ollut uutta tietoa.

Kuoleman uutisointi vilkastui vuodenvaihteen jälkeen, tosin lähinnä vain suurimmissa lehdissä. Tieto kuolemasta kyllä julkaistiin maakuntalehtien tasolla, mutta vasta valtakunnallisten lehtien jälkeen, ja yleensä uutiset olivat lyhyitä ja lähes sanasta sanaan kopioituja isoimmista julkaisuista. Lennätinlinjat olivat Suomessa vielä harvassa, minkä vuoksi tiedonkulku sisämaan ja rannikon välillä oli hidasta ja ulkomaanuutiset useasti lehdissä kotimaanuutisia tuoreempia. Toinen ajalle tyypillinen piirre oli kopiointi. Uutisia kopioitiin suoraan toisista lehdistä, mutta hyvien tapojen mukaisesti tapana oli merkitä alkuperäinen lehti uutisen alkuun. Sähkösanomatoimistoja oli myös vähän, joten kaikki lehdet saivat samat tiedot. Pienemmät lehdet kopioivat usein uutisia, joten maakuntalehtien vähäinen uutisointi Schliemannin kuolemasta ei ollut mitenkään epätyypillistä.

Vaikka Schliemannin kuolemasta uutisoitiin Suomessa, julkaisi Uusi Suometar arkeologista lopulta vain kuusi juttua vuoden 1891 huhtikuuhun mennessä. Tammikuun puolella lehti uutisoi lyhyesti vielä Schliemannin testamentista ja omaisuuden suuruudesta sekä Schliemannille kaavaillusta hautamuistomerkistä, mutta helmikuussa uutisointi jo selkeästi harveni. Nya Pressen sen sijaan julkaisi Schliemannista puolet enemmän uutisia kuin Uusi Suometar. Tämä svekomaanien lehti julkaisi tammikuun 1. päivänä 1891 puolentoista palstan pituisen muistokirjoituksen.

Muistokirjoitus alkaa ylevin sanoin: ”Historien om Schliemanns lif klingar som en saga.” Sisältö jatkuu samantyylisenä korostaen Schliemannin taitavaa työskentelyä koulutuksen puutteesta huolimatta: kuinka saksalainen nousi köyhyydestä rikkauksiin eikä antanut pilkan hidastaa tai estää työskentelyä. Muistokirjoituksessa mainitaan myös Schliemannin ystävyys muiden tunnettujen tieteilijöiden kanssa sekä Schliemannin saamat arvonimet ja kunnianosoitukset eri yliopistoilta. Kirjoitus loppuu yhtä ylevästi kuin alkoikin: ”Hans namn är för alltid inristad i vetenskapens annaler med gyllene bokstäfver.” Lehti uutisoi Uuden Suomettaren tapaan lyhyesti Schliemannin testamentin julkaisemisesta ja hautajaisista. Nya Pressenin sivuilla tilaa saavat myös Schliemannin omaisuutta koskevat perintökiistat. Uutisointi ei kuitenkaan hiljentynyt näiden lyhyempien juttujen myötä, vaan 6. tammikuuta lehdessä julkaistiin uudestaan Schliemannin elämää koskenut pitempi kirjoitus, jossa arkeologin energiaa ja kiihkeyttä tutkimuksiaan kohtaan ylistettiin. 14. päivä helmikuuta ilmestyneessä jutussa Nya Pressen välitti pietarilaisen kirjeenvaihtajan kirjoituksen Schliemannin perinnönjaosta. Tässäkään jutussa lehti ei ota kantaa Schliemannin eroon ensimmäisestä vaimostaan tai siitä, kenelle oikeus perintöön kuuluisi. Samaisessa jutussa Schliemannin lahjakkuutta ylistetään jälleen, vaikkakin syyksi lahjakkuuteen kirjoittaja arvelee Schliemannin erikoislaatuisia aivoja, joissa lääkärit ovat nähneet olevan jotain poikkeavaa.

Mielenkiintoisin uutinen Schliemannin elämästä julkaistiin molemmissa lehdissä tammikuussa 1891, mutta uutisten sisältö ja käsittelytapa eroavat toisistaan. Kirjoitukset koskivat Schliemannin kielitaitoa ja sitä, miten saksalainen oli oppinut puhumaan suomea. Uusi Suometar käsitteli aiheitta 28. tammikuuta ilmestyneessä lehdessä otsikolla ”Kuinka Schliemann oppi Suomea”. Artikkeli ei muiden tapaan ilmestynyt Niitä näitä -otsikon alla vaan omana juttunaan, mikä korostaa jutun arvoa. Uuden Suomettaren uutinen perustuu Laatokka-lehden kirjoitukseen samasta aiheesta. Artikkelissa kerrotaan, kuinka Schliemann oleskellessaan Pietarissa tutustui paikallisen suomalaisen seurakunnan koulun silloiseen johtajaan, Slööriin, ja kuinka hän Slöörin avulla oppi suomea. Jutussa mainitaan Slöörin koulutuksen olleen tapahtumien aikaan maisteri, mutta lehden ilmestyessä hän oli jo hovineuvos. Vaikka tämä tieto ei ole artikkelin olennaisin osa, osoittaa se, että artikkelissa haluttiin huomauttaa opettajan olleen muuta kuin aivan tavallinen talonpoika. Miesten keskinäinen suhde kuvataankin tasavertaiseksi tuttavuudeksi tavallisen opetussuhteen sijaan, olihan Schliemann pyytänyt viimeisen tunnin jälkeen Slööriä jäämään illalliselle luokseen. Illallista jutussa kuvataan seuraavin sanoin: ”Illallispöydässä, jossa oli useita talon vieraita, keskustelivat opettaja ja oppilas koko ajan suomeksi, muitten kuunnellessa ja kummastellessa tuon oudon kielen kaunista sointua.” Vaikka uutisessa ei mainita tapahtumavuotta, voi olettaa Schliemannin Pietarissa asuessaan olleen jo rikastunut niin paljon, että hän kuului Slööriä ylempään sosiaaliluokkaan, ja näin ollen illallisille kutsuminen oli kunnianosoitus. Yhdessä suomen kielen soinnun kuvaamisen kanssa jutussa voi nähdä Uusi Suomettaren vahvan fennomaanisen taustan: suomalaisuutta ja suomen kieltä ylistetään, sillä jopa saksalainen arkeologi ja muinaistutkija oli halunnut oppia maamme kaunista kieltä.

Nya Pressen uutisoi Schliemannin kielitaidosta 17. tammikuuta, eli jo 10 päivää Uutta Suometarta aikaisemmin. Lehdillä oli kuitenkin eri lähteet. Nya Pressen ei uutisessa käyttänyt Uuden Suomettaren tavoin lähteenä Laatokka-lehteä vaan ruotsalaista Stockholms Dagbladia. Poliittisen suuntautumisen ja kielikysymyksen takia lehdet eivät olisi voineet käyttää samaa lähdettä vaan fennomaaniset lehdet kopioivat uutisia toisista fennomaanisista julkaisuista, svekomaanisten lehtien tehdessä samoin. Mahdollista on myös, että Nya Pressenin toimitus seurasi Stockholms Dagbaldetia tai  tunsi sen työntekijöitä. On edelleen mahdollista, että Tukholmassa asuva suomalainen olisi kertonut asiasta toimitukselle kirjeitse, niin kuin tuolloin vielä usein oli tapana tehdä. Uutisen luonne on myös erilainen kuin Uudessa Suomettaressa. Nya Pressenin tietojen mukaan Schliemannia ei suinkaan opettanut suomalainen maisteri vaan talonpoikaisnainen, joka osallistui kyllä Schliemannin illallisille, mutta vain sen takia, jotta Schliemann pystyi pitämään väliin jääneen oppitunnin illallisen aikana. Pääpaino uutisessa ei ole siis kielellä tai suomalaisuudella vaan Schliemannin sinnikkyydessä oppia kieliä.

Schliemannin nimi esiintyi Uudessa Suomettaressa aina silloin tällöin 1890-luvun kuluessa, yleensä kuitenkin vain sivulauseessa. Uutiset koskivat Turkin tai Kreikan alueella käynnissä olleita kaivauksia. Muun muassa kesäkuussa 1891 lehti uutisoi, kuinka Turkissa oltiin huolissaan Schliemannin kaivausten kohtalosta nyt, kun työmiehille ei enää kukaan maksanut palkkaa. Kuitenkaan esimerkiksi Schliemannille rakennetuista muistomerkeistä lehti ei kirjoita. Nya Pressen julkaisi uutisia Schliemannista Uusi Suometarta kauemmin, mutta tammikuun 1891 pituisia kirjoituksia lehdessä ei myöhemmin enää ilmestynyt.

Lopuksi

Uuden Suomettaren uutisoinnissa voi nähdä Nya Presseniä enemmän keskittymistä itse kaivauksiin ja Schliemannin työhön, vaikka Troijan löytymiseen lehti suhtautuikin epäilevästi. Nya Pressen taas uutisoi Schliemannista monesti, ja jutuissa keskityttiin Troijan sijaan saksalaisen elämänvaiheisiin. Lehti edusti liberaalimpaa linjaa, varsinkin kulttuuriasioissa, ja tämänkaltainen suhtautuminen Schliemanniin maailmankansalaisena ja itseoppineena akateemikkona sopi lehden tyyliin. Uusi Suometar käsitteli lopulta Schliemannia vähän eikä juuri kytkenyt tätä kansallisromanttiseen aatteeseen. Toisaalta 1890-luvun alkaessa Venäjä tiukensi otettaan suomalaisesta lehdistöstä ja poliittiset kysymykset nousivat tärkeimmiksi. Schliemannia koskenut uutisointi ei kummassakaan lehdessä sijoittunut missään vaiheessa etusivuille, vaan yleensä juuri päinvastoin takasivulle ja niin sanotuille viihdepalstoille, jossa Schliemannin kuoleman tyyliset uutiset yleensä julkaistiin.

Vaikka Schliemannin kuoleman uutisointi ja tämän muistaminen eivät lopulta eronneet suurestikaan tavallisesta uutisoinnista, ovat kyseiset kirjoitukset hyvä osoitus siitä, kuinka historiassa on mahdollista tutkia samanaikaisten lähteiden kautta samaa asiaa ja vieläpä samasta näkökulmasta, saaden kuitenkin nopealla analysoinnilla esiin selkeitä vivahde-eroja. Toisaalta juuri sanomalehdet osoittavat 1800-luvusta sen, että sekä fyysisiä että henkisiä rajoja ylitettiin aivan eri tavalla kuin ennen. Heinrich Schliemann haaveili antiikin myyttien todeksi todistamisesta, Saksa yhtäläisyyden löytymisestä antiikin ajan keisarikuntaan ja suomalaiset fennomaanit suomen kielen itsenäisestä asemasta. Menneisyyttä alettiin tutkia ja arvostaa, eikä tätä työtä tehty suinkaan aina nationalistisesti latautuneena: kyse oli ajan hengestä, joka vaikutti ajattelun tasolle asti, oli kyse sitten suomalaisesta sanomalehdistöstä tai saksalaisesta arkeologista.


LÄHDELUETTELO

 

Alkuperäislähteet

Nya Pressen, joulukuu 1890−kesäkuu 1891, Helsinki

Uusi Suometar, joulukuu 1890 − kesäkuu 1891, Helsinki

Historiallinen sanomalehtiarkisto, http://digi.lib.helsinki.fi/index.html

 

Tutkimuskirjallisuus

Allen, Susan Heuck: Finding the Walls of Troy: Frank Calvert and Heinrich Schliemann at Hisarlik.University of California Press, Berkley andLos Angeles,California 1999.

Gere, Cathy: Knossos and the Prophets of Modernism. The University of Chicago Press, Chicago 2009.

Liikanen, Ilkka: Fennomania ja kansa. Joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty. SHS, Helsinki 1995.

Shanks, Michael: Classical Archaeology of Greece. Experiences of the Discipline. Routledge, New York 1997. Ebrary:  http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10099125&p00=classical%20archaeology%20greece%20experiences%20discipline [aineistoa käytetty 17.4.2012]

Suomen lehdistön historia osa 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Päätoimittaja Päiviö Tommila. Kustannuskiila Oy, Kuopio 1998.

Lola Montez Suomen lehdistössä

Lola Montez (1818-1861). Kuva: gallica.bnf.fr/Bibliothèque nationale de France.

kirjoittanut Emmi Saari

 

Johdanto

Aikansa maailmankuuluisuudesta, ”espanjalaisesta tanssijattaresta”, Lola Montezista löytyy Historiallisesta sanomalehtikirjastosta yli 100 osumaa. Niistä noin puolet ajoittuu hänen elinaikaansa, ja loput on julkaistu myöhemmin. Lehtiartikkeleista saa hajanaisen kuvan Montezin varhaisesta elämästä muun muassa Irlannissa ja Intiassa sekä 17-vuotiaana aloitetusta tanssijanurasta ja seurapiirielämästä. Lehdistön maininnat Montezista lisääntyivät selvästi, kun hänestä tuli Baijerin kuningas Ludvig I:n rakastajatar vuonna 1846. Baijerissa hän joutui kansan epäsuosioon vaikutettuaan maan politiikkaan. Montez kuohutti viktoriaanisen ajan ihmisiä siveettömillä esityksillään ja tiheään vaihtuvilla miehillään. Toisaalta hän ymmärsi myös lehdistön ohjailusta ja pyrki vaikuttamaan omaan julkisuuskuvaansa.

Käytin työssäni lähteinä Lola Montezista kertovia artikkeleita, jotka on julkaistu hänen elinaikanaan. Käsittelen ensisijaisesti lehtiuutisten yhteyttä Montezin todelliseen elämään, mutta pohdin myös niiden joko tarkoituksella tai tahattomasti synnyttämiä mielikuvia. Alussa selvennän artikkeleiden julkaisuajankohtien kytköstä Montezin elämäntilanteeseen ja suosioon sekä Suomen 1800-luvun alkupuolen sanomalehdistön tilanteeseen. Kirjoitusten julkaisuissa on kiinnostavasti vuosienkin taukoja, joiden syitä yritän päätellä. Lisäksi tutkin lehtien suosituimpia ja vaietuimpia kirjoitusaiheita. Huomioin myös kriittisyyden tarpeen artikkeleita lukiessa, koska kirjoitustavat ja    -tyylit eroavat merkittävästi nykyisistä. Kuvaileva tyyli vaikuttaa lukijan saamiin mielikuviin ja vaikeuttaa välillä jopa toden ja fiktion erottamista toisistaan. Lopussa korostan lähdekritiikin merkitystä vanhoja ja erityisesti ”Montezin legendasta” kertovia uutisia tutkittaessa.

Lehtiartikkeleiden esiintyminen

Ensimmäinen Montezia käsittelevä artikkeli on Borgå Tidningar -sanomalehden vuoden 1843 julkaisu, jossa uutisoidaan hänen ensimmäisestä teatteriesiintymisestään Pariisissa. Lola Montezista tuli lyhyessä ajassa ajalleen melko poikkeuksellisesti maailman- tai ainakin Euroopan-kuulu julkisuudenhenkilö. Seuraavat lehtikirjoitukset hänestä ilmestyivät Suomessa kuitenkin vasta vuodesta 1845 lähtien.  Ensimmäisen ja toisen lehtijulkaisun välissä Montez esiintyi useissa Euroopan suurkaupungeissa välillä enemmän ja toisinaan vähemmän menestyksekkäästi. Lisäksi Liz Sonnebornin A to Z of American Women in the Performing Arts -tutkimuksessa häneen yhdistettiin tuolloin monia tunnettuja miehiä, kuten Franz Liszt ja Alexandre Dumas. Ehkä lehdet eivät pitäneet tapahtumia 1840-lukujen sanomalehtien tarkoituksia täyttävinä. Suomen lehdistön historia. Osa 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905 -­kirjassa lainataan Sanomia Turusta, kun määritellään lehdistön tavoite Montezin aikana: ”Kunki sanomalehden virkana on opetus nykyisissä ja jokapäivä tapahtumissa asioissa.” Tanssijan kirjavan rakkauselämän ei välttämättä ajateltu olevan kansalle hyödyllistä tai siveellistä tietoa.

Monteziin liittyneitä artikkeleita julkaistiin melko säännöllisesti vuodesta 1845 eteenpäin jopa hänen kuolemansa 1861 jälkeenkin. Uutiset painottuvat selkeästi Montezin elämään Baijerissa vuosina 1846–1848. Tässä ajassa hänestä tuli jopa Suomessa niin tunnettu, että tähden nimi voitiin lehdessä korvata ”Landsfeldin kreivittärellä” tai ”espanjalaisella tanssijattarella”, jolloin oikea nimi (todellisuudessa taiteilijanimi) kirjoitettiin sulkeisiin ikään kuin vain selvennykseksi niille harvoille, jotka eivät sitä muistaneet tai tienneet. Hyvä esimerkki tanssijattaren kuuluisuudesta on Helsingfors Tidningarin vuonna 1853 julkaisema Krögerin sikaritehtaan mainos Lola Montez -sikareista. Sikaritehdas todisti trendikkyytensä hyödyntämällä ulkomaalaista kuuluisuutta markkinoinnissaan.

Montezia käsitelleiden artikkeleiden julkaisuissa oli yllättäen tauko myös hänen uransa loppupuolella vuosien 1855 ja 1859 välissä, vaikka tähti tunnettiin jo Euroopan lisäksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Vuonna 1855 Montez lähti Yhdysvalloista melkein vuoden mittaiselle Australian-kiertueelle, josta kuitenkin tuli useimpien senaikaisten näytösten tapaan katastrofi. Ehkä uutiset eivät kantautuneet Australiasta Suomeen asti tai sitten tanssijattaren epäonnistumisista ei haluttu tai voitu kirjoittaa. Myös Nikolai I:n julkaisema sensuuriasetus rajoitti Suomen lehdistön toimintaa, sillä sen mukaan kenestäkään ei saanut kirjoittaa ”yleensä hyvien tapojen vastaisesti tai – kunniaa loukkaavasti”. Kiertueen jälkeen Montez palasi San Franciscoon ja ryhtyi luennoitsijaksi, mistä kirjoitustauon katkaissut artikkeli kertookin.

Joseph Karl Stielerin maalaus vuodelta 1847.

Uutisten aiheista

Lola Montezista kertovat uutiset ovat usein otsikoiden ”ulkomaalla” tai ”sekasanomia” alla. Suurin osa niistä on vain vaatimattomia mainintoja kymmenien uutisten luetteloissa, jolloin usein ainoastaan alkusanan kursivointi erottaa ne muista. Monet Montezin elämästä kirjoitetut lehtiartikkelit ovat lyhyitä ja tiiviitä, kuten useimmat 1800-luvun puolivälin lehtijulkaisut. Tällöin mainitaan vain olennaisin asia, kuten esimerkiksi Montezin muistelmien julkaisun aiheuttama skandaali (Åbo Tidningar 9.2.1849) tai hänen nimityksenä Landsfeldin kreivittäreksi (Åbo Tidningar 15.9.1847). Tosin Åbo Underrättelser julkaisi myös yhteenvedoksi ja muistutukseksi jopa kaksisivuisia artikkeleita, joihin oli koottu koko Montezin elämä lapsuudesta lehden julkistamishetkeen. Tällöin yksityiskohtaisemmatkin asiat, kuten Lolan nuorena Intiassa oppimat tanssiliikkeet tai viidakossa kohtaamat eläimet (numero 89), luetellaan huolellisesti.

Ensimmäinen Suomen lehdistössä Lola Montezista kirjoitettu uutinen on melko tyypillinen Montez-julkaisu. Vuoden 1845 huhtikuussa julkaistussa kirjoituksessa mainitaan ”espanjalaisen tanssijattaren” menestyksestä Pariisissa. Usein lehdet uutisoivatkin Montezin menestymisestä tai epäonnistumisista, joita tuntui uutisten paljouden mukaan olevan jopa onnistumisia useammin. Montezin esiintymiset eri puolilla maailmaa eivät kuitenkaan ole lehtiartikkeleiden yleisin aihe, sillä hänen yksityiselämästään uutisoidaan selkeästi useammin. Joitakin yksityisasioista kertovia lehtijuttuja lukiessa saa mielikuvan kuin toimittaja olisi todella ollut mukana uutisoitavan tilanteen tapahtuessa, koska kuvailu on niin tarkkaa. Vanhat lehtiartikkelit ovatkin yllättävän lähellä nykyisiä viikkolehtiä – tosin 1800-luvun kirjoitusten sävy ei ole yhtä terävä ja sensaatiohakuinen.

Vaikka Montezin yksityiselämä on yleinen sanomalehtien aihe, siitä ei kerrota erityisen kattavasti. Kuuluisuuden monista avioeroista ei mainita juuri lainkaan, pikemminkin uusista aviomiehistä saatetaan kertoa kuin edeltäviä ei olisi ollutkaan. Lehdistö vaikenee myös tanssijattaren monista rakastajista; ihailijoista, joista yleensä tuli aviomiehiä, on muutamia mainintoja. Edellisiä miehiä useammin lehdissä kuvaillaan Montezin loistokasta elämää seurapiireissä monien kuuluisuuksien keskellä. Tanssijattaren aiheuttamat skandaalit ovat toinen suosittu aihe. Niitä tapahtui sekä teatterin lavalla että sen ulkopuolella. Montezia vastaan järjestetyistä mellakoista ja hänen aiheuttamistaan erimielisyyksistä Baijerissa 1847–48 julkaistiin jopa yhdeksän kirjoitusta, vaikka sensuuriasetus rajoitti erityisesti Euroopan hullusta vuodesta uutisoimista.

Ristiriitaisia mielikuvia ja kuvailevia kirjoitustyylejä

Vaikka suomalaisissa sanomalehdissä seurattiin Montezin elämää useiden vuosien ajan, hänestä saa melko hajanaisen ja epäselvän kuvan. Artikkelit luovat kuuluisuudesta ailahtelevaisen ja hänen elämästään hyvin hektisen mielikuvan: tuntuu kuin hänen asunpaikkansa olisi vaihtunut jokaisessa ja miehensä lähes joka toisessa uutisessa. Hänen tanssitaidoistaankin annetaan hyvin ristiriitainen kuva, sillä joissakin lehdissä niitä ylistetään, toisissa vähätellään. Toisaalta ristiriitaisuus on yksi Monteziin liitetyistä legendoista; Ralph Friedman kirjoittaa artikkelissaan ”The Montez Legend”, miten jopa tanssijan naapurit olivat hänestä montaa mieltä. Kuvailuissa hiusten ja silmien väri vaihtelee, pituus muuttuu ja luonne vaihtelee sävyisästä vastenmieliseen. Lehdet ja aikalaiset olivat kuitenkin yksimielisiä Montezin häikäisevästä kauneudesta.

Useissa tutkimissani lehtiuutisissa kirjoittajan tai pikemminkin tarinan kertojan ääni erottuu selkeästi. Uutisten kertoja kuvailee tapahtumia värikkäästi, jolloin subjektiivisuus ikään kuin naamioituu osaksi ”virallista uutista”. Esimerkiksi vuonna 1847 Åbo Underrättelser uutisoi Montezin täysin epäonnistuneesta esityksestä Pariisissa. Artikkelissa kertoja kertoo sukkanauhan repeämisen aiheuttamasta paheksunnasta ja poliisien Lolalle antamasta esiintymiskiellosta. Kertoja on kuitenkin selvästi pahoillaan tähden puolesta. Uutisen lopussa on selitys, miksei lehdessä ole aikaisemmin kirjoitettu Montezin alamäestä: se ei millään halunnut pilata Montezin mainetta ja kuvata, miten ikävästi menestyneen kuuluisuuden lopulta kävi.

Kertojan mielipiteet ja tavoitteet erottuvat selkeästi myös Åbo Underrättelserin 9.11.1849 julkaisemassa elämäkerrallisessa artikkelissa. Lehden mukaan Montez oli tuolloin synkästä menneisyydestä huolimatta onnellisesti rakastuneena naimissa toimittaja Healdin kanssa. Artikkelin lopussa muistutetaan lukijoita: ihmisiä ei pidä tuomita liian äkkipikaisesti menneisyyden perusteella. Artikkelin ymmärtäväisestä ja puolustelevasta sävystä huolimatta Montez erosi Healdista muutaman vuoden kuluttua. Tähänkin julkaisuun on saattanut vaikuttaa sanomalehtien pyrkimys sivistää kansaa, koska Montezin elämästä yritettiin selkeästi löytää opettavainen esimerkki.

Sanomalehtien julkaisemien artikkeleiden kirjoitustyyli on usein jo itsessään värikäs. Uutisia on kirjoitettu muun muassa hämmästyneeseen, pahoittelevaan tai ihailevaan sävyyn. Toisaalta artikkeleissa on myös opettavaisuutta ja huumoria. Esimerkiksi ensimmäisessä Montezia käsitelleessä jutussa kerrotaan hänen taitavasta pistoolinkäsittelytaidostaan hyvinkin humoristiseen ja liioittelevaan sävyyn. Eräs artikkeli puolestaan aloitetaan kertomalla, miten ranskalaisessa lehdessä oli koominen tarina Montezista. Kirjoitustyylin kuvailevuus erottuu Åbo Underrättelserin numeron 17 kuvauksessa, jossa Lola pakeni maasta Euroopan hulluna vuotena ”med blödande hjerta”. Tyyli muistuttaakin välillä enemmän kaunokirjallisuutta kuin uutista. Åbo Underrättelserin 6.11.1849 julkaistussa artikkelissa kuvaillaan lähes runollisesti Montezin avioliittoa: ”Giftermålet som för andra är en hamn, har för henne blifwit ett haf, fullt af flippor och stormar.” Yksityiskohtainen, runsassanainen kieli vähentää uutisten ”virallisuutta” tekemällä niistä tarinamaisia ja fiktiota muistuttavia.

Artikkeleiden luotettavuudesta

Suomalainen lehdistö kirjoitti 1800-luvulla ulkomaan uutisensa pääasiassa kopioiden ne suoraan muiden maiden lehdistä. Tekstin sisältö tai tyyli saattoi tahtomatta muuttua toimittajan ja kielen vaihtuessa. Toinen artikkeleiden luotettavuutta vähentänyt asia oli tietoliikenteen hitaus. Ulkomaiset lehdet kulkeutuivat Suomeen yleensä yhden tai useamman viikon viiveellä. Lisäksi lehtien muokkaamiseen ja toimittamiseen meni viikkoja, eli uutiset olivat väistämättä vanhentuneita ihmisten lukiessa niistä. Myös sensuuri vaikutti artikkeleiden sisältöön, mikä saattoi muokata tai rajoittaa muun muassa Montezista ja Euroopan hullusta vuodesta kertovia julkaisuja. Uutiset eivät olleet edes aikalaisille täysin luotettavia tai ajankohtaisia. Lisäksi liioitteleva ja runollinen kirjoitustyyli sekä kertojan subjektiivisuus vaikuttivat artikkeleiden sisältöön.

Joissakin Montezia käsitelleissä artikkeleissa on selkeitä asiavirheitä. Eräät uutiset kertovat niin yksityiskohtaisista tilanteista, että niille on haastavaa löytää vahvistusta muista lähteistä. Esimerkiksi Åbo Underrättelsenissä kerrotaan Montezin eläneen lapsena nunnaluostarissa, mutta lukemistani tutkimuksista ei löydy tästä mainintaa. Samankaltaisin löytämäni tarina on Sonnerbornin kirjassa, jossa kerrotaan tytön isäpuolen lähettäneen hänet sukulaistensa luo asumaan. Toinen ristiriitainen asia koskee useissa sanomalehdissä mainittuja Münchenissä tapahtuneita mellakoita, joissa Montez joutui pakenemaan ja piiloutumaan väkijoukkoja. On vaikeaa löytää yhtä tarkkoja kuvauksia muista Montezista kirjoitetuista teksteistä.

Epäsäännöllisesti julkaistut, vieraista kielistä käännetyt ja toisista lehdistä valitut uutiset ovat välillä epätarkkoja ja ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi maaliskuussa 1848 Åbo Underrättelser kirjoitti, miten Lola Montez joutui pakenemaan turvaan Baijerista. Kuitenkin muut lehdet uutisoivat vielä huhtikuussa useista Lolaa vastaan pidetyistä mellakoista Münchenisssä. Luultavasti huhtikuun julkaisut liittyivät jo vanhentuneisiin tapahtumiin. Toinen selkeästi virheellinen artikkeli julkaistiin Åbo Underrättelserissä, kun lehti kertoi vuoden 1860 syksyllä Montezin menehtymisestä sairaskohtaukseen. Todellisuudessa Montez kuoli vasta puolen vuoden päästä lehden julkaisusta keuhkokuumeeseen, mutta sanomalehdessä ei enää tuolloin mainittu asiasta.

Joitakin Montezin elämää kuvailevia lehdistön julkaisuja on vaikea uskoa todeksi, sillä niiden asiasisältö on hyvin värikästä ja liioiteltua. Eräiden tapahtumien todenperäisyyttä onkin syytä kyseenalaistaa. Suomen lehdistön historia -tutkimuksessa kerrotaankin, että vielä 1840-luvulla asia-artikkelit ja ajanvietetarinat saattoivat sekoittua, jolloin faktaa ja fiktiota ei erottanut toisistaan. Esimerkiksi Helsingfors Tidningar (1.3.1847) kuvaa, miten Montez pystyi rajussa mellakassa uskomattomasti ottamaan kiinni häntä päin heitettyjä kiviä ja heittämään niitä takaisin väkijoukkoon. Tämänkaltaiset uutiset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet Lola Montezista kertovien mitä ihmeellisimpien tarinoiden syntyyn ja vahvistaneet ”espanjalaisen tanssijattaren” ympärille muodostunutta legendaa.

Artikkeleita lukiessa syntyy myös mielikuva Lola Montezista taitavana lehdistön käsittelijänä tai jopa manipuloijana. Ensimmäisissä hänestä kirjoitetuista artikkeleissa tarinan kertoja kuvaa Montezin rohkeita esityksiä ja yksityiselämän skandaaleja omasta näkökulmastaan, mutta vuoden 1847 Finlands Almänna Tidningin julkaisu sisältää myös Montezin omia kommentteja. Artikkelissa Montezin kerrotaan sanoneen, ettei hänellä ole mitään tekemistä Baijerin levottomuuksien kanssa. Lopuksi Montez vielä korostaa aikaisempien häneen liittyvien lehtikirjoitusten olevan valhetta. Lisäksi Friedman kirjoittaa artikkelissaan tanssijattaren ottaneen usein yhteyttä toimittajiin, jotka kirjoittivat hänestä negatiiviseen sävyyn ja häpäisivät häntä. Saattaa olla, ettei Montez onnistunut kovin vahvasti muokkaamaan hänestä kirjoitettuja uutisia, mutta ainakin hän pyrki vaikuttamaan niihin.

Lopuksi

Uutisten paljoudesta päätellen Lola Montezin elämän eri vaiheet todella kiinnostivat aikalaisia. Oli mielenkiintoista huomata, miten jo 1800-luvulla uutisoitiin ulkomaalaisen kuuluisuuden elämästä ja ennen kaikkea hänen ongelmistaan. Montez oli esimerkkinä aikalaisille niin seurapiirielämän paheista ja moraalittomuudesta kuin arkisesta onnesta, rakastumisesta. Lyhyet uutispätkät ja pidemmät tarinat rakensivat hänestä herkullisia ja usein hämmästyttäviä mielikuvia. Samalla käsitykseni varhaisista sanomalehdistä korkeana auktoriteettina ja ainoastaan ”vakavien” asioiden tiedottajana muuttui, sillä lehdistössä kuvailtiin myös hyvin viihteellisiä asioita, kuten tanssijattaren kuuluisan ”hämähäkkitanssin” vietteleviä liikkeitä ja ihonmyötäistä asua.

Vaikka tutkin kymmeniä Montezista kirjoitettuja julkaisuja, hänen elämänsä jäi osittain suureksi mysteeriksi. Tähän vaikutti kirjoitusten keskinäinen ristiriitaisuus, kirjoitustyylien subjektiivisuus ja aiheiden hämmästyttävyys. Lisäksi kirjoittajien oma pyrkimys tehdä jutuista kiinnostavampia ja kuuluisuuden halu johdatella toimittajia saattoi osaltaan lisätä tekstien sensaatiomaisuutta ja epäluotettavuutta. Ehkä kuitenkin ratkaisevin syy Montezin elämän salaperäisyyteen on tanssijattaren oma persoona, joka kiehtoi jo aikalaisia ja sai heidät kiinnostumaan hänestä. Ainakaan en enää voi ihmetellä, miksi ”espanjalaisen tanssijattaren” legenda on syntynyt.

 

LÄHDELUTTELO

 

Aikalaisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/query.html [7.4.2012]

Tutkimuskirjallisuus

Friedman, Ralph: The Montez Legend, Western Folklore Vol. 10, No. 4, Oct. 1951, http://www.jstor.org.ezproxy.utu.fi:2048/stable/1496067 [10.4.2012]

Sonneborn, Liz: A to Z of American Women in the Performing Arts, Facts on File 2001, Google Books, http://books.google.fi/books?id=Yf2741A_BkYC&pg=PA152&lpg  [15.4.2012]

Tommila, Päiviö: Suomen lehdistön historia. Osa 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila, Kuopio 1988.

 

Sherlock Holmes lehdistössä 1890-luvulla

kirjoittanut Elina Karvo

 

Johdanto

”Englantilainen kirjailija Conan Doyle on viime vuosina hankkinut itselleen laajan lukijakunnan seikkailukertomuksillaan, joita on ilmestynyt satojen tuhansien painoksissa. Hänellä on niissä kaikissa erityinen, omituinen päähenkilö – yksityinen salapoliisi Sherlock Holmes, jolla on erinomainen kyky keksiä kaikkein salaperäisimpäinkin ja sotkuisimpain asiain juoni ja päästä niitten perille. Holmes – joka lienee todellisuudesta otettu – on nuori mies, joka hauskuudekseen tutkii omituisia seikkailuja. Hänen voimansa on siinä, että hän huomaa kaikenmoisia pikkuseikkoja, jotka tavallisesti jäävät syrjään, sekä yhtäkkiä ja ankaran johdonmukaisesti vetää kaikista olosuhteista johtopäätöksensä.” (Uusi Kuvalehti, 1.2.1894, johdatus ”Punatukkaisten säätiö” -tarinaan)

Tutkin tässä työssä yhdysvaltalaisissa sanomalehdissä The New York Times ja The Washington Post, sekä joitain suomalaisissa lehdissä esiintyneitä tekstejä liittyen Sherlock Holmesiin. Tekstit sijoittuvat 1890-luvun puoliväliin, vuosille 1893–1896. Olen valinnut muutamia tekstejä lähempään tarkasteluun tiettyjen teemojen ympäriltä: näitä ovat Holmesin rakkauselämä huumorin kohteena, Holmes-tarinoiden vaikutukset lukevaan yleisöön sekä Sherlock Holmesin kuolema ja todenmukaisuus. On jännittävää, että yllä olevassa sitaatissa Uudesta Kuvalehdestä mainitaan Holmesin hahmon pohjautuvan todennäköisesti todellisuuteen ja että tätä uskomusta ylläpidettiin myös lehdistössä.

Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti yhteensä 60 Sherlock Holmesista kertovaa tarinaa vuosina 1887–1927. Niin sanottu Holmes-kaanon koostuu neljästä romaanista sekä 56 novellista; novellit ilmestyivät alun perin Strand-lehdessä, joista ne koottiin myöhemmin viideksi eri niteeksi. Conan Doyle sai idean Sherlock Holmesin hahmoon entiseltä lääketieteen professoriltaan Edinburghin yliopistosta, Joseph Belliltä. Bell käytti oppitunneillaan samanlaista päättelytekniikkaa, josta Sherlock Holmes on tullut tunnetuksi. Toinen merkittävä inspiraation lähde oli Edgar Allan Poen luoma salapoliisi C. Auguste Dupin. Lisäksi Conan Doyle otti vaikutteita useista muista aikansa henkilöistä, tehden Sherlock Holmesista eräänlaisen palapelin aikakauden ihmisistä ja mentaliteetista. (Stashower 2001, 27, 126, 78.)

Ensimmäisen kerran Conan Doyle harkitsi Sherlock Holmesin häivyttämistä jo vuonna 1891 kirjoitettuaan kaksi romaania ja 12 novellia, sillä hän pelkäsi, että Holmes vie sekä hänen että yleisön huomion pois omasta mielestään hänen tärkeämmistä töistään eli historiallisista romaaneista (Conan Doyle [1924] 1989, 99). Kaksi vuotta myöhemmin hän teki ratkaisevan päätöksen tappaa etsivä Reichenbachin vesiputouksilla Sveitsissä ”The Final Problem” -tarinassa. Yleisön pyynnöstä – ja suuresta palkkiosta – johtuen Conan Doyle kirjoitti vuonna 1901 kenties tunnetuimman Sherlock Holmes -romaanin, The Hound of the Baskervilles; tarina kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Holmesin kuolemaa. Vuonna 1903 hän palautti suositun hahmon henkiin novellissa ”The Adventure of The Empty House” ja kirjoitti tämän jälkeen vielä 31 novellia ja yhden romaanin.

Sherlock Holmesin rakkauselämä vitsinä

Puheet Sherlock Holmesin rakkauselämästä ovat olleet laajempia vasta vuosisadan vaihteen jälkeen 1900-luvulta tähän päivään, vaikka varmasti myös viktoriaanisella yleisöllä on voinut olla epäilyksensä suuresta etsivästä. Tarinoissa Holmes esitetään kylmänä ja laskelmoivana ajattelukoneena, jonka elämässä ei hellille tunteille ole tilaa. Sittemmin Holmesia on tulkittu niin hetero- kuin homoseksuaalisista näkökulmista. Esimerkiksi Mark Campbell kuvaa Holmesin ja tohtori Watsonin olevan kuin ”mukavasti avioitunut pari – mutta ilman seksiä” – heidän suhteensa on täysin platoninen (Campbell 2001, 8). Löytämissäni lehtiteksteissä Holmesin rakkauselämään viitattiin enemmän vitsikkäästi kuin vakavasti. Holmesin käyttö pastisseissa ja parodioissa on ollut hyvin suosittua William Gilletten luomasta ensimmäisestä teatteritulkinnasta vuodelta 1899 lähtien. Conan Doyle kertoi hahmostaan paljon, mutta jätti silti tulkinnan varaa etenkin Holmesin menneisyyden pohdintaan. Novelleista ensimmäinen, ”A Scandal in Bohemia”, esitteli maailmalle ainoan naisen, joka on pystynyt päihittämään Sherlock Holmesin: Irene Adler. Holmesia kiinnostavat vahvaluontoiset ja itsenäiset naiset, jotka pystyvät pitämään itsestään huolta ja jotka eivät vähästä säikähdä. Kahdessa löytämässäni humoristisessa jutussa esiintyvät naiset olisivat ennemmin Holmesille kauhistus kuin ilo.

Aamulehdessä 11. syyskuuta 1895 on julkaistu Yhtä ja toista -palstalla lyhyt juttu rouva Sherlock Holmesista: ”Englannin salapoliisiromaaneissa ilmaantuu monasti Sherlock Holmes-niminen salapoliisi, joka on erinomaisen tarkka-älyinen mies, ehkäpä teräwäjärkisempi, kuin kirjailija on onnistunut seuraawassa esittämään ’rouwa Sherlock Holmesin.’” Tarinassa nainen alkaa päätellä junassa vieressään istuvasta miehestä erinäisiä asioita, kuten hänen toisen avioliittonsa tilanteen ja miehen terveydentilan. Nainen esitetään tekstissä kärkkäänä: päätelmiensä seassa hän toistelee ”älkää yrittäkö kieltää” tai ”myöntäkää että olen oikeassa”. Hieman epäselväksi jää, olivatko mies ja nainen keskenään tuttuja vai kenties naimisissa, miehen puhuessa vaimosta ja naisen herrasta: ”’Mutta, vaimo,’ huusi mies hien otsasta helmeillessä, te varmaankin olette…” ’Rouva Sherlock Holmes, herra,’ päätti nainen.” Tekstissä erittäin mielenkiintoinen seikka on se, miten Sherlock Holmesin kyvyt omaava nainen esitetään: hän ei halua kuulla vastaväitteitä tai epäile omien päätelmiensä todellisuutta. Sherlock Holmes, niinä kertoina kun hän teki väärän oletuksen, myönsi virheensä vähintään itselleen ja yleensä myös Watsonille. Holmesin suhtautuminen naisiin ei ollut aina ystävällistä, ja ”rouva Sherlock Holmesin” tapainen nainen olisi saanut etsivän vain vahvistamaan omia käsityksiään naisten epätasaisesta luonteesta ja käsittämättömistä motiiveista (esim. ”The Adventure of the Second Stain”).

The Washington Post -lehdessä julkaistiin elokuun 16. päivänä 1896 Chicago Tribune -lehdestä lainattu juttu ”Sherlock Holmes in love”. Jutussa Holmes on rakastunut neiti Snuggeriin, jonka epäilee kuitenkin haaveilevan herra Huggerin perään. Hänen epäilyksensä varmistuvat, kun hän näkee rakastettunsa käsissä olevat hyttysenpuremat; samaisia puremia on myös herra Huggerin käsivarsissa. Juttu päättyy neiti Snuggerin pyörtymiseen Holmesin vaadittua selitystä, yrittäen kihistä vihaisesti sanaa ”woman”, mutta jota – kuten jutussa huomautetaan – on vaikea sanoa kihisten.

Holmesille olisi hyvin epätyypillistä olla näin valtavan tunnekuohun vallassa. Hänelle tunteet olivat kuin ”särö suurennuslasissa”, jotka vaikeuttivat hänen ajatteluaan ja aiheuttaisivat tuhoa työlle. Holmes saattoi tulkita ja analysoida tunteita, mutta hän ei sallinut itsensä joutuvan moisten alaisiksi. (ks. ”A Scandal in Bohemia”.) Niinpä Postissa esitetty juttu on ennen kaikkea luettavissa huumorin kannalta: entäpä jos Holmes olisi rakastunut ja hänen rakastettunsa olisi petollinen? Humoristisia ovat myös jutun kaksi muuta henkilöä, neiti Snugger – pohjaten verbiin ”snuggle” eli käpertyä tai ”snog” eli pussailla – sekä herra Hugger eli ”halailija”. Molemmat edustavat tapoja, jotka olisivat hyvin epätyypillisiä Sherlock Holmesille.

Sherlock Holmesin vaikutukset lukevaan ylesöön

The New York Timesissa 15. huhtikuuta 1894 julkaistussa artikkelissa varoitetaan Lontoota kiusaavista ”Holmes-huijareista”. Alkuun teksti tuntuu enemmän aprillipilalta, jos se olisi julkaistu kahta viikkoa aiemmin, mutta se osoittaa, miten valtava vaikutus Sherlock Holmesilla oli jo omana aikanaan. Tekstissä lehti arvelee, että ”ystävällinen ja fiksu kirjailija” Arthur Conan Doyle ei varmastikaan osannut aavistaa, millaista jälkeä hänen luomansa etsivä saisi aikaan, ja nyt kun Holmesin vaikutukset ovat selvästi näkyvillä, Conan Doyle itse on paennut Englannista Sveitsiin tajuttuaan tekemänsä virheen. Conan Doyle tietysti itse ei myönnä paenneensa, vaan on matkustanut Sveitsiin saadakseen työskennellä rauhassa. Michael Hardwicken mukaan Conan Doyle oli myös Sveitsissä perheensä kanssa, jotta hänen tuberkuloosiin sairastunut ensimmäinen vaimonsa saisi levätä rauhassa ja kerätä voimia (Hardwick 1986, 105).

Mitkä olivat sitten Sherlock Holmesin vaikutukset lukevaan kansaan? Alkuun kaikki ihailivat etsivän metodeja päätellä pienistä yksityiskohdista suuria asioita; kyseessä ei New York Timesin mukaan ollut pelkästään röyhkeys, vaan tietyn asteinen hulluus, jossa – kuten usein hulluudessa – oli tietty metodi ja logiikka. Niinpä kolme miljoonaa Lontoon asukasta oli alkanut imitoida Holmesia ja nyt terrorisoi kaupunkia järjettömillä ja useimmiten valheellisilla päätelmillään. Totuudella ei ollut amatöörietsivien mielessä tilaa: he olivat vain seuranneet esikuvansa jalanjälkiä, ja jos faktat kertoivat muuta kuin heidän päätelmänsä, se ei ollut heidän vikansa. Myös nuoret naiset olivat langenneet tähän ongelmaan, ja lehdessä huomautetaan, että nuorten naisten päätä on hyvin vaikea kääntää. Erityisen pahana ongelma nähtiin kokkien ja palvelustyttöjen joukossa. He saattoivat kertoa työnsä ohessa päätelmiään palveltavan vaatteista, jolloin sivistynyt henkilö ymmärsi heti palvelustytön olevan Holmes-manian valloissa ja fiksuinta oli tällaisessa tapauksessa pysyä hiljaa ja kiirehtiä tyttöä tekemään työnsä loppuun. Palvelusväki, joka ei osannut lukea, olikin New York Timesin mukaan toivottava.

Holmes-manialla oli odotettavissa vielä vakavampia seurauksia. Holmes-tarinoiden ilmestymisestä lähtien Lontoon oli vallannut murhanhimo imitaattoreita kohtaan ja itsemurhien määrä oli kasvanut. Tekstissä sanotaan, että jopa noin 90 prosenttia Lontoon asukkaista esiintyi amatöörietsivinä, ja joko heidät vietiin mielisairaalaan parantumaan uskomuksistaan tai heidän ”mielivaltaisesti loukkaamansa ja tylsistyttämänsä” ihmiset tappaisivat heidät. Myös itsemurhien määrän nähtiin kasvaneen selkeästi Holmes-tarinoiden ilmestymisestä lähtien, ja kapinan imitaattoreita vastaan uskottiin pian nousevan.

Kolme miljoona ihmistä tai 90 prosenttia Lontoon asukkaista kuulostaa suurelta määrältä, mutta epäilemättä asiassa on myös totuuden siemen: Conan Doylen tarinoiden vaikutus oli valtava ja ylitti yhteiskuntaluokkia sujuvasti. Strand-lehden, jossa tarinat ilmestyivät ensimmäisen kerran, uusia numeroita jonotettiin lehtien myyntipisteiden luona. Näkisin itse New York Timesin jutussa halun pilkata Lontoon asukkaita ja englantilaisia heidän eksentrisistä taipumuksistaan ja tavastaan käsitellä menetystä. Tekstissä esitellyt tapahtumat ovat voineet saada kimmokkeensa joulukuussa 1893 julkaistusta ”The Final Problem” -tarinasta, jossa Sherlock Holmes menehtyy taistelussa arkkivihollisensa professori Moriartyn kanssa. Lukevalle yleisölle etsivän kuolema oli shokki, ja se yritti mahdollisesti korvata menetystä omalla tavallaan, kenties myös samalla painostaen Conan Doylea tuomaan sankari takaisin elävien kirjoihin. Suurin kysymys artikkelia lukiessa herää siitä, onko juttu totta ollenkaan vai keksitty tarina. Suuret luvut ja etenkin tekstin loppuosan puheet ”murhanhimosta” kuulostavat turhankin uskomattomilta.

Sherlock Holmesin kuolema ja hänen näkemisensä todellisena henkilönä

”The Final Problem” -tarinan ilmestyminen aiheutti lukevassa yleisössä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa epäuskoa ja surua. Conan Doylelle satoi vihamielisiä ja protestoivia kirjeitä ja Lontoossa vitsailijat kulkivat surunauhojen kanssa. Holmesin kuolemaa pidettiin tahallisena, häikäilemättömänä ja tunteettomana, ei vain lukijoita vaan myös suremaan jäänyttä Watsonia kohtaan. (Hardwick 1986, 103–104.) Holmesin ympärille kehkeytyi fanikulttuuri hyvin varhain ja se on jatkanut voimistumistaan hahmon 125-vuotisen historian aikana.

The Washington Postissa on julkaistu kaksi artikkelia, 10. kesäkuuta 1894 sekä 6. marraskuuta 1894, joissa on haastateltu Arthur Conan Doylea ja joissa käsitellään Sherlock Holmesia sekä tämän joulukuussa 1893 tapahtunutta poismenoa. Kesäkuussa julkaistussa haastattelussa Conan Doyle vetoaa itsepuolustukseen: ”And if you knew the provocation you would agree with me that it was justifiable homicide. When I invented this character I had no idea he would give me so much trouble. – – At last I killed him, and if I had not done so, I almost think he would have killed me.” Marraskuun haastattelussa Conan Doyle oli hieman puolustelevampi hahmoaan kohtaan: “It is perhaps true, [–] that one pleasant gentleman, who has been a very good friend to me, has been treated rather scurvily. In fact, if I had killed a real man I could have called down scarcely more popular indignation than when I killed Sherlock Holmes.” Kahdesta kommentista, joiden välillä on reilu puoli vuotta eroa, näkee Conan Doylen ristiriitaisen suhtautumisen omaan luomukseensa. Omaelämäkerrassaan hän pyytelee anteeksi Holmesia käsittelevän luvun alussa ja lopussa, että joutuu ylipäänsä poikkeamaan elämänsä kronologisesta kerronnasta ja sanomaan jotain etsivästä (Conan Doyle [1924] 1989, 101–116). Kirjailija halusi tulla mieluummin muistetuksi historiallisista romaaneistaan kuin amatöörietsivästä; silti Holmesin hahmoon ja hänestä kertoviin tarinoihin Conan Doyle onnistui saamaan vangittua viktoriaanista kulttuuria elävästi ja jännittävästi. Holmesin suosiota selittämään voi liittää jossain määrin myös Lontoossa 1880-luvulla toimineen Viiltäjä-Jackin: sumuisessa, ahtaasti asutetussa kaupungissa kulkevan murhaajan voisi pysäyttää vain Holmesin tapainen etsivä, ja siinä samassa hän voi tuoda toivoa ja hyvyyttä takaisin Lontoon asukkaisiin.

Lukijoiden suhtautuminen Holmesin kuolemaan on läheisessä yhteydessä siihen uskomukseen, että Holmes oli todellinen henkilö. Monet kirjallisuuden hahmot ovat nousseet esiin lukijoiden samaistuessa heihin ja ikään kuin oppiessaan tuntemaan heidät, mutta sillä skaalalla mihin Holmes-tarinat ylsivät ei ole vertaistaan (Saler 2003, 600–601). Ilmiö koski sekä Britanniaa että Yhdysvaltoja. Holmesia käsittelevää kirjallisuutta ilmestyi 1900-luvun alkupuolella paljon, eikä niissä usein mainittu Conan Doylea ollenkaan; häneen viitattiin usein tohtori Watsonin ”kirjallisena agenttina”. Michael Saler kirjoittaa Holmesin suosion liittyvän vahvasti aikakauden henkeen ja modernisaatioon. Holmes edustaa, ei vain maallisuutta ja rationalismia, vaan myös urbanisaatiota ja kuluttamista. Saler kirjoittaa, että suurin osa Holmesiin uskoneista lukijoista harjoitti kuitenkin ”ironista uskomista”. Se salli heidän uskovan Holmesin todelliseen olemassaoloon lumoutuneella mutta rationaalisella tavalla – aikuiset saattoivat siis palata lapsuutensa maagisiin uskomuksiin, ilman että heitä pidetään lapsellisina. Holmesin maailmassa romanttisuus syntyy järjestä ilman taikuutta; järki tuo mukanaan ongelman, mutta myös ratkaisun. (Saler 2003, 603, 606, 608.) Ironiset uskojat teeskentelivät uskovansa Holmesiin, mutta täysin vakavissaan, jolloin asiaan perehtymättömät eivät tunnistaisi sitä teeskentelyksi. ”Naiivit uskojat” uskoivat Holmesin ja Watsonin todellisiksi henkilöiksi samaan tapaan kuin lapset nykypäivänä uskoisivat Joulupukkiin. Holmesista tuli kuuluisuus, josta kirjoitettiin lehdissä ja jonka kasvot kaikki tunsivat Sidney Paget’n piirrosten kautta. Conan Doylen kirjoittamat novellit antoivat lukijoille mahdollisuuden hypätä Holmesin kelkkaan missä vaiheessa tahansa, sillä tarinat olivat kokonaisia sellaisenaan, eivätkä yksittäisiä lukuja romaanista tai jatkokertomuksia. (Saler 2003, 612–613.) Sherlock Holmes oli aikansa julkkis erikoisine tapoineen, ja hänen ja Watsonin seikkailut toivat iloa hyvin suurelle määrälle lukevaa kansaa ympäri maailmaa.

Lopuksi

Yllätyksekseni lehtijuttuja koskien alkuperäisiä Sherlock Holmes-tarinoita ei löytynyt kovinkaan paljoa, vaikka Holmes on ollut Yhdysvalloissa ensiesiintymisistään asti erittäin suosittu ja tarinat käännettiin hyvin varhaisessa vaiheessa useille kielille – Suomessa niitä on julkaistu sekä suomen- että ruotsinkielisissä sanoma- ja aikakauslehdissä. Sekä The New York Times- että The Washington Post -lehdissä ilmestyi arvioita novellikokoelmista ja romaaneista sekä William Gilletten teatteriversiosta, suomalaisissa lehdissä kokoelmia ja romaaneja annettiin lehtien tilaajalahjoina. Sherlock Holmes oli, kuten Uusi Kuvalehti alun sitaatissa kirjoittaa, ”erityinen, omituinen” mies, eikä hänen suosionsa ole 125 vuoden aikana vähentynyt; 2000-luvulla on sen sijaan ilmestynyt kaksi uutta merkittävää adaptaatiota, BBC:n tuottama TV-sarja Sherlock (2010–2012) sekä Guy Ritchien ohjaamat ja Warner Brothersin tuottamat elokuvat Sherlock Holmes (2009) ja Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011). Molemmat ovat nostaneet etsivän suosiota, lisänneet tutkimusta ja kasvattaneet alkuperäisten tarinoiden myyntiä. Uudet sukupolvet löytävät yhä uudestaan tiensä Arthur Conan Doylen luomaan maailmaan ja pohtivat samoja asioita kuin 1890-luvun lopun sanomalehtiä lukenut yleisö.

 

LÄHDELUTTELO

 

Alkuperäislähteet

“Conan Doyle deduces: The Famous Novelist Tells of His Early Struggles. Sherlock Holmes dead for good”. The Washington Post, Nov 6, 1894. http://search.proquest.com/docview/139067138?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

”Every man his own Holmes”. The New York Times, Apr 15, 1894. http://search.proquest.com/docview/95212764?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

“Salapoliisin seikkailuja. Punatukkaisten yhdistys.” Uusi Kuvalehti 1.2.1894. http://digi.lib.helsinki.fi/aikakausi/secure/showPage.html?conversationId=2&action=entryPage&id=891374&pageFrame_currPage=7 Katsottu 6.4.2012.

“Sherlock Holmes in love”. The Washington Post, Aug 16, 1896. http://search.proquest.com/docview/143724220?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

Conan Doyle, Arthur: “A Scandal in Bohemia” [1891]. The Adventures of Sherlock Holmes. Project Gutenberg. http://www.gutenberg.org/files/1661/1661-h/1661-h.htm#1 Katsottu 9.4.2012.

Conan Doyle, Arthur: Memories and Adventures [1924]. Oxford University Press. Oxford 1989.

Conan Doyle, Arthur: “The Adventure of the Second Stain” [1904]. The Return of Sherlock Holmes. Project Gutenberg. http://www.gutenberg.org/files/108/108-h/108-h.htm#H2H_4_0013 Katsottu 10.4.2012.

Tutkimuskirjallisuus

Campbell, Mark: The Pocket Essential Sherlock Holmes. Harpenden, 2001. https://ezproxy.utu.fi/login?url=http://site.ebrary.com/lib/uniturku/Doc?id=10005856 Katsottu 9.4.2012.

Hardwick, Michael: The Complete Guide to Sherlock Holmes. London 1986.

Saler, Michael: “’Clap If You Believe in Sherlock Holmes’: Mass Culture and the Re-Enchantment of Modernity, c. 1890-c. 1940.” The Historical Journal Vol. 46, No. 3, Sep., 2003. http://www.jstor.org/stable/3133564 Katsottu 9.4.2012.

Stashower, Daniel: Teller of Tales. The Life of Arthur Conan Doyle. Henry Holt and Company, New York 2001.