Topeliuksen Eurooppa: Länsi-Euroopan kuvailu Zacharias Topeliuksen matkahavainnoissa vuodelta 1856

Pont Royal, Pariisi 1850.

kirjoittanut Meri Fager

 

Johdanto

Journalisti, historian professori, kirjailija ja runoilija Zacharias Topelius (1818–1898) lähti rautatien historian ensimmäisillä vuosikymmenillä kymmenviikkoiselle Euroopan matkalleen toukokuussa 1856. Topeliuksen matka kulki läpi Saksan ja Belgian päämääränään Pariisi, 1800-luvun moderni eurooppalainen pääkaupunki. Paluumatka Pohjanmaalle kulki halki Kööpenhaminan ja Tukholman. Topeliuksen jälkeen Eurooppaan on mennyt moni muukin – puhutaanhan 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta ns. frankofilian aikana. Ranskan sanakirja Larousse määrittelee frankofilian Ranskan kansakunnalle ulkopuolisen henkilön mieltymyksenä Ranskaa kohtaan. Vaikka Topelius lähti junamatkalleen Pariisiin jo vuosikymmeniä ennen varsinaisia frankofiilejä, edusti kaupunki hänellekin jonkinlaista modernia mallia eurooppalaisesta sivistyksestä. Olen tutkinut Topeliuksen käsityksiä ranskalaisesta sivistyksestä kandidaatin tutkielmassani Ihastusta ja epäilyä – Pariisi eurooppalaisen sivistyksen modernina ilmentymänä Zacharias Topeliuksen matkahavainnoissa vuodelta 1856 (2010). Tässä esseessä aion tarkastella Topeliuksen matkahavaintoja toisesta näkökulmasta. Ranskan kohdalla tulevat esiin Topeliuksen sivistyskäsitykset, mutta tarkoituksenani on luoda kokonaiskuvaa siitä, millaisen Euroopan journalisti, historioitsija sekä satusetämme kohtasi viilettäessään junalla läpi Belgian peltoaukeiden ja Ranskan viinitarhojen. Millaiselta näyttivät 1800-luvun moderniuden murroksessa suurkaupungit, joita Topeliuksen matkan varrella oli monia? Ennen kaikkea, mitä Topelius näkemästään ajatteli?

Topeliuksen diskurssit

Topeliuksen matkassa ei ole oleellista ainoastaan matka itsessään, vaan se, mitä hän matkastaan välitti kanssaeläjille – niille kaikille, joilla ei ollut matkaanpääsyyn minkäänlaisia mahdollisuuksia. Topelius julkaisi laajan kirjoitussarjan ”Söderom Östersjön” (suom. Itämeren eteläpuolella) Helsingfors Tidningar -lehdessään, jota hän toimitti vuosina 1842–1860. Topelius muutti lehden ulkomaanuutisointia ja aiemmin ennakkosensuurin kahlitsema kauppaporvariston lukema lehti nosti levikkiään huomattavasti Topeliuksen toimitusvuosina. Topeliuksen raportointia tutkineen Lars-Göran Sundellin mukaan Topelius oli tarkkasilmäinen havainnoitsija, joka halusi välttää matkapäiväkirjan ja turistioppaan kaltaisen tarinankerronnan. Topeliuksen matkahavainnot ovat samaan aikaan sekä objektiivisia että subjektiivisia, ja niissä näkyy Sundellin mielestä selkeästi pyrkimys vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Zacharias Topeliuksella on ollut merkittävä vaikutus siihen, miten suomalaiset käsittävät oman kansansa menneisyyden. Suomalaisuuden diskursseja tutkinut Päivi Rantanen kirjoittaa Topeliuksen patrioottisesta diskurssista, jossa kansallinen ajattelu on tärkeimpiä työkaluja maailman jäsentämisessä. Varsinkin Topeliuksen Maamme kirjassa (Boken om vårt land, 1875) korostuu patrioottinen isänmaan rakkautta korostava diskurssi. Topeliuksen tapaan kirjoittaa ovat oletettavasti vaikuttaneet hänen Turun akatemian aikojen opiskelutoverinsa Johan Ludvig Runebergin (1804–1877) teoksissa esiintyvä runollinen tunnelmointi ja maisemamaalaus, joilla kuvataan usein havainnoijan sielunmaisemaa. Isänmaan ihannoinnin lisäksi Topelius luo kuvaa suomalaisista myös kovan onnen kansana, joka joutuu jatkuvasti taistelemaan karua luontoa vastaan. Kati Mikkolan mukaan Topelius käyttää paljon Raamattuun vetoavaa argumentointia sekä me-muut-vastakkainasettelua. Saksalaisista filosofeista sekä Herder että Hegel ovat vaikuttaneet Topeliuksen kirjoittamiseen.

Kohti seikkailua ja vapautta

Vaikka kuulostaisi, että Topelius on isänmaata rakastava patriootti, on tässä journalisti-historioitsijassamme kuitenkin paljon maailmanmiehen piirteitä. Topelius kirjoittaa ”Itämeren eteläpuolella” -sarjan aluksi vapaudesta. Topelius kysyy lukijaltaan, miksi ihminen on valmis jättämään kaiken rakkaan, myös kotimaansa, lähteäkseen kauas avaraan maailmaan. Heti perään hän vastaa itse kysymykseensä: siksi, että elämän perusehto on vapaus, ja siksi, että jokaisen ihmisen, joka haluaa ”kasvaa täyteen mittaansa”, tulee avartaa maailmansa rajoja edes kerran elämässään. Toisaalta Topelius ei ajattele, että kaipuu parempaan ja aurinkoisempaan paikkaan olisi välttämättä hyödyllistä. Kun ihminen matkustaa Saksaan, hänen käsketään lähteä etsimään kauneutta Ranskasta, jonne saavuttuaan häntä kehotetaan menemään Pyreneiden eteläpuolelle ja sieltä taas Afrikkaan. Topeliuksen mukaan ihminen joutuu lopulta maailmaa kiertäessään toteamaan, että etelän jälkeen tulee kylmä etelänapa eikä missään ole ikuista kevättä tai katoamatonta kauneutta. Topelius kirjoittaa, miten meidän tulee silti toivoa ja unelmoida maasta, joka olisi kuin paratiisi. Ajattelisin, että tässä tiivistyy osa Topeliuksen diskurssia. Vahvasti protestanttisena miehenä Topeliuksen kirjoitus kadotetuista paratiiseista kuvastaa mielestäni ajatuksia siitä, että lopullinen täydellisyys odotti vasta kuoleman jälkeen taivaassa.

Topelius kirjoittaa katsellessaan Ruotsin rannalla näkyviä lampaita yhtä iloisesti kuin Kolumbus aikoinaan Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta. Tämä vakuuttaa minut siitä, että Topelius oli omasta mielestään tekemässä jotain ennenäkemätöntä ja avartavaa. Sitähän suomalaisen Sakarin Euroopan-kiertue 1800-luvulla olikin.

Lyypekistä Dresdeniin

Topeliuksen matkan jännittävät osuudet alkavat hänen saapuessaan Saksaan. Hän kuvailee kunnioitustaan maata kohtaan seuraavasti:

Tämä maa on […] ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen jaloimpien poikien veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin […]

Topelius kirjoittaa matkahavainnoissaan Saksan historiallisuudesta ihailevaan sävyyn: Saksalla on paljon muistoja. Topelius kirjoittaa Lyypekistä ”Pohjan Karthagona”, jonka päämääränä oli koko Itämeren hallitseminen ja Düsseldorfista taiteilijoiden kaupunkina. Myös Köln tuomiokirkkoineen ja historian havinoineen saa Topeliukselta varauksettoman ihailun.

Pian tämän ylistyspuheen jälkeen Topelius kuitenkin käsittelee Saksaa yksityiskohtaisemmin, mikä ei annakaan oikeutta maalle. Saksa, johon Topelius matkusti vuonna 1856, oli monella tapaa hajanainen. Vuonna 1815 pidetyn Wienin kongressin jälkeen oli perustettu ns. Saksan liitto, johon kuului erikokoisia suuriruhtinaskuntia. Topeliuksen mukaan se on liitto, jonka ”kolmekymmentä jalkaa koettaa marssia samalla saappaalla”. Vaikka Saksalla on paljon takana merkittävää historiaa, joutuu se Topeliuksen mukaan oman suuruutensa lisäksi kantamaan nöyryytyksen taakkaa. Topelius käyttää niin radikaalia termiä[1], että voisi kuvitella Topeliuksen kirjoittavan matkamuistelmiaan toisen maailmansodan jälkeisestä Saksasta. Ilmeisesti Topelius viittaa nöyryytyksen historialla kolmekymmentävuotiseen sotaan (1618–1648), jossa Saksa menetti lukuisia ihmishenkiä ja jakautui sodan seurauksena hajanaisiin ruhtinaskuntiin.

Yleiskuva Topeliuksen Saksa-mieltymyksestä jää – jos ei synkäksi – vähintäänkin harmaaksi. Vaikka Hampurin puutarhat tekevätkin häneen vaikutuksen, ei vaatimattomista oloista lähtenyt patrioottinen runosielu voinut ymmärtää hampurilaista elämänmenoa. Modernin elämänmenon tuulet puhaltavat Topeliuksen yhteiskuntahavainnoinnissa hänen kirjoittaessaan tottuneesti saksalaisten liikepääomasta, vekseleistä ja pörsseistä. Hän kauhistelee monisanaisesti Hampurin rikkautta ja siitä johtuvaa itsekkyyttä ja nautintoihin pyrkivää elämäntapaa. Hän kysyy raamatullisesti argumentoiden:

”[…] mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon […] Onko totta, että mammonan kultainen vasikka on Hamburgin ainoa, kaikkivaltias Jumala? Onko totta, että kaikki täällä on rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni […]”

Nämä kysymykset Topelius esittää myös juutalaiselle liikemiehelle lounastaessaan hänen kanssaan. Hampuriin kotiutunut juutalainen liikemies ei ymmärrä Topeliusta. Hänestä heillä (saksalaisilla) on laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, järjestynyt yhteiskunta, liike-elämä, jonka ehtoina ovat rehellisyys ja ahkeruus sekä kodikas perhe-elämä. Mitä vielä pitäisi olla? Topelius vastaa, että hampurilainen saa ansaita ja myydä, mutta jos raha ”anastaa kaikki ajatuksenne”, ei jää mitään sille, mikä elämässä on ”pyhää ja kaunista”. Hän myös kysyy, mitä Hampurissa on tehty tieteen, kirjallisuuden ja taiteen hyväksi. Kun juutalaismies yrittää selvittää, että Hampurissa soi jatkuvasti kaikkialla musiikki, toteaa Topelius senkin olevan vain omien aistien ja ”kuulohermojen hivelemistä”. Topelius antaa arvoa saksalaiselle arkkitehtuurille, mutta katsoo sen polkeneen muita taiteita. Hänen mielestään Hampurissa vain yksinkertaisesti kiinnitetään niin paljon huomiota maallisille asioille, ettei korkeimpaan enää riitä aikaa ja mahdollisuuksia. Hän puhuu Hampurista ”mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle pyhitettynä” kaupunkina. Topeliuksen mukaan aineellisten tarpeiden päästyä valtaan henki pakenee täydellisesti ja itsekkyys tulee tilalle. Siksi hän sanoo asuvansa mieluummin Suomen Savossa kuin tässä mammonaa palvelevassa kaupungissa.

Vaikka Topelius kirjoittaakin romanttisesti tunnelmoiden, hän esittää kuitenkin kritiikkinsä varsin koruttomasti. Yksinkertaisesti hän toteaa Pohjois-Saksassa sijaitsevan Euroopan rumimmat seudut. Hän ihmettelee valtavia luonnontilassa olevia erämaita, ”hedelmättömiä kankaita”. Topeliuksen mukaan Suomessa väkiluvun pienuus sallii sen, että tällaisia maa-alueita voidaan jättää ”varisten haltuun”, siis viljelemättä ja käyttämättä. Mutta kun hän miettii Saksan väentungosta ja Amerikkaan lähtevien määrää, hän ei ymmärrä saksalaisten ”neuvottomuutta kitsaan luonnon edessä”. Mielenkiintoinen, jopa huvittava on myös Topeliuksen huomio siitä, miten saksalaiset selittelevät kaikkea autiota ja turmeltua. Hän sanoo saksalaisten pitävän kolmekymmenvuotista sotaa syynä kaikkeen hävitykseen. Kun saksalaiset toistavat, miten ”ne kirotut ruotsalaiset tekivät tämän”, ajattelee Topelius, miten hyvä on olla joskus unohdettu.

Berliinistä puhuessaan Topelius mielenkiintoisella tavalla sivuuttaa kokonaan sivistysyliopiston mainetta kantaneen Humboldt-yliopiston. Hän kyllä mainitsee yliopiston ”pelokkaat kirjatoukat, ilman rahtuakaan sitä reippautta, johon me olemme tottuneet”. Sen sijaan Topelius ylistää Berliinin taideaarteita. Saksin alue ja Dresden saavat myös kiitosta. Hän ihailee lempeää luontoa, Elben viljavia laaksoja ja sanoo ihmisillä siellä olevan ihan erityinen hyväntahtoisuuden leima. Topeliuksen mukaan Dresden on yksinkertainen kaupunki, ja siitä jos jostain tuo karusta maasta kotoisin ollut seikkailija piti. Hän iloitsee matkahavainnoissaan siitä, että Dresdenissä ei ole ylellisyyttä ja ”itsekylläisyyttä” eikä ylimystö pidä itsestään meteliä. Topelius tuntuu olleen mies, jolle vaatimattomuus näyttäytyi kauniimpana, kristillisempänä ja hyveellisempänä kuin pöyhkeily, hienostelu ja itsetietoisuus. Saksi on myös ”evankeelisen opin kehto ja Lutherin  isänmaa”,  jonka vuoksi alueella on edelleen ”totista kristillisyyttä” toisin kuin liikemiesten Hampurissa, jossa kirkot ammottivat tyhjyyttään.

Zacharias Topelius (1818–1898)

Kaunis Bryssel ja sivistynyt Pariisi

Saksasta juna kiidätti Topeliuksen Belgiaan – maahan, jota maanmiehemme suuresti ihaili. Hänen mukaansa Belgia on ehkä Länsi-Euroopan kaunein maa. Sen vuoret ja laaksot tekevät Topeliukseen lähtemättömän vaikutuksen. Niin viljavat pellot kuin savuavat tehtaiden piiputkin edustavat hänelle ahkeraa työntekoa, jota tässä pienessä maassa harjoitetaan. Kun hän pyytää tapaamaansa veikkoa selittämään maan kukoistusta, saa hän kuulla sangen yksinkertaisen vastauksen: Belgian kukoistus johtuu maan viljavuudesta, kansallishengestä, perustuslaista ja rautateistä. Miten 1800-lukulainen vastaus! Topeliuksella on myös selvästi sympatioita Belgiaa kohtaan tämän pienuuden vuoksi. Ehkä hän vertaa sitä mielessään kaukaiseen kotimaahansa.

”Onnellinen sinä, joka et ole kyllin suuri hullaantuaksesi maailmanvallan kunnianhimosta, etkä kyllin pieni kytkettäväksi maan mahtavien talutusnuoraan!”

1800-luku näkyy myös Topeliuksen tavassa kirjoittaa Belgian pääkaupungista, Brysselistä. Hänen mukaansa siellä kaikki on hohtavan uutta tai uudenaikaista, valkoista kuin marmori. Kun vierailee 2000-luvun Brysselissä, kaupunki toki näyttää monessa loistonsa, mutta erottuu nuhruisuudessaan ja likaisuudessaan muutenkin kuin eduksi. Topeliukselle kaupunki oli kuitenkin osa moderniutta, puhtautta. Vertailukohtana nykypäivään täytyy nostaa esiin myös tapa, miten Topelius käsittelee maan kieliriitoja. Hänen mukaansa Brysselissä on havaittavissa ”miltei sama kielitaistelu kuin Suomessa” ja tekee tulkintansa, että ranska on sivistyneiden ja flaami ”yksinkertaisemmin pukeutuneiden” kieli. Huvittavaa mielestäni on se, miten Suomessa kielitaistelu on hiipunut ainakin 1800-luvun vaiheista, kun taas yli 150 vuotta Topeliuksen matkan jälkeen Belgiassa kieliriidat riehuvat yhä raivokkaasti ja ovat estämässä hallituksen toimintaa sekä maan yleistä kehitystä.

Topeliuksen matkan päämäärä oli kuitenkin Pariisi, jota monet pitivät 1800-luvun modernina pääkaupunkina. Ranskasta tuli 1800-luvun loppua kohden yhä enemmän vapauden ja toivon symboli. Ranskan ihailussa oli yleisesti poliittinen aspekti, mutta Kristiina Rankin mukaan se nähtiin ennen kaikkea modernin kulttuurin edelläkävijänä. Topeliuskin ihaili suuresti ranskalaista sivistystä. Hän ihaili ennen kaikkea sivistyksen kansanomaisuutta ja sitä, miten historia ja taide olivat ihmisten nähtävissä. Topelius vertaa kansaa lapseen, joka oppii kuvakirjoja katselemalla. Topelius ihailee sivistystä, joka estää väkivaltaisuuksia[2] ja kuvailee Pariisia antiikin Rooman perijänä. Hänen mukaansa vain Ranska on kyennyt levittämään niitä sivistyksen siemeniä, joiden alkuperä on antiikin Kreikassa ja Roomassa. Hän ihailee sitä, miten Pariisissa on aikaa kaikkeen korkeaan ja sivistämiseen, hengen kehittämiseen toisin kuin Suomessa, jossa ihmisten kaikki aika menee leivän hankintaan. Toisaalta ihailtu Pariisi saa Topeliukselta myös samankaltaista kritiikkiä kuin tuomittu Hampuri. Topelius katsoo Pariisin edustavan katoavaisuutta ja pettymyksiä. Hän pohtii, paljonko kaupungissa on vuodatettu verta ja kuinka monen haaveet ovat kohdanneet siellä loppunsa. Hän ei myöskään suhtaudu kovin suopeasti ranskalaisiin valistusfilosofeihin ja ylipäätään paheksuu sitä, miten kirkot on rakennettu palvomaan kuninkaita eikä Jumalaa. Joka tapauksessa Topeliuksen suhde Ranskaan on jokseenkin ambivalentti ja hänen kirjoitustensa tärkein anti on mielestäni se, miten sivistys kuuluu kaikille. Ehkä juuri siksi Topelius oli voimakkaasti kehittämässä kansakoulua Suomessa vuosisadan loppupuoliskolla.

Lopuksi

Topelius, jonka monet tuntevat kansamme satusetänä, osoittautuu matkahavainnoissaan paljon moniulotteisemmaksi persoonaksi. Kuten Sundell on todennut, Topelius tekee havaintojaan tarkkaavaisesti, ja niissä on selkeitä poliittisia ja moraalisia kannanottoja. Topeliuksen oma vahva protestanttisuus ja suomalaisuuteen liitetty vaatimattomuus näkyvät Topeliuksen kirjoituksissa. Toisaalta Zacharias Topelius oli myös monimutkaisempi persoona kuin usein kuvitellaan. Hänen käsityksensä sivistyksen luonteesta ja vallankumouksista vaihtelevat vuosisadan aikana, eivätkä hänen aivoituksensa tunnu aina loogisilta. Topelius kirjoittaa matkakirjoituksensa Bettylle, josta ei kerrota sen enempää. Tuntuu kuitenkin olevan selvää, että Bettylle kirjoittaessaan Topelius on tiennyt julkaisevansa kirjoitukset lehdessään, niin yhteiskunnallinen sävy havainnoissa on. Samalla tavalla kirjoituksissa esiintyy myös nimimerkki Gabriel, jonka merkitys on yhtä mysteeri. Topeliuksen kirjoituksissa tuntuu limittyneen fakta ja fiktio, ja nämäkin henkilöt voivat olla puhtaita kirjallisia konstruktioita.

Matkahavainnot ovat oiva esimerkki romanttisesta tunnelmoinnista sekä edellä mainituista Topeliuksen käyttämistä diskursseista. Samaan aikaan matkahavainnot ilmentävät 1800-lukua ja vuosisadalla tapahtuneita muutoksia. Lukija voi Topeliuksen havaintoja lukiessaan melkein tuntea junan vauhdin ja nähdä Elben viljavat laaksot. Ennen kaikkea matkahavainnot kuitenkin avaavat lukijalle Topeliusta itseään – runosielua, maailmanmatkaajaa, kriittistä journalistia ja satusetäämme.

 

 

LÄHDELUTTELO

 

Alkuperäisaineisto

Topelius, Zacharias: Matkahavaintoja puolivuosisataa sitten. 1. painos 1904 (suomennos). Porvoo 2009.


Tutkimuskirjallisuus

Klinge, Matti : Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. Wsoy, Porvoo 1998.

Mikkola, Kati : Suomen kehkeytyminen omaksi itsekseen – Herder ja Topeliuksen Maamme kirja. Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo, Kari Immonen. SKS, Helsinki 2006.

Ranki, Kristina : Isänmaa ja Ranska. Suomalainen frankofilia 1880–1914. Suomen tiedeseura, Helsinki 2007.

Rantanen, Päivi : Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. SKS, Helsinki 1997.

Sundell, Lars-Göran: Zacharias Topelius – grand reporter à Paris. L’Image du Nord chez Stendhal et les Romantiques III. Réunis par Kajsa Andersson. Örebro University, Örebro 2006.


[1] Topelius kirjoittaa ”itsenöyryytyksestä, surusta, joka Prometheuksen kotkan tavoin kalvaa sen sisuksia”.

[2] Tulkitsisin, että Topeliuksen mukaan oikeanlainen sivistys ehkäisee vallankumouksia.

Mainokset