Niccolò Paganini Heinrich Heinen kuvaamana

G. F. Kersting: Niccolò Paganini (1830)

kirjoittanut Petteri Polvi

 

Johdanto

Italialainen Niccolò Paganini (1782–1840) oli viulisti ja säveltäjä, joka 1800-luvun alkupuolella lumosi Euroopan virtuoosimaisella soitollaan. Paganini oli osa sitä sosiaalista ja poliittista murrosta, joka muusikoiden ja artistien julkisessa roolissa ja esiintymistavoissa 1800-luvun alkupuolella tapahtui. Kun keskiluokka kasvoi ja vaurastui, tuli musiikista ”kulutustavaraa” keskiluokalle. Aikaisemmin muusikot ja artistit olivat aateliston työllistämiä orkesterinjohtajina ja hovimuusikkoina, ja musiikkia tehtiin pääasiassa aatelisperheelle tai -suvulle. Keskiluokan nousun myötä tämä rooli muuttui, sillä nyt artistien oli mahdollista esiintyä konserteissa tai yksityistilaisuuksissa keskiluokkaisille konserttikävijöille, eivätkä artistit olleet enää riippuvaisia aateliston rahoituksesta. Tämän myötä artistin esiintymisessä ja sävellyksessä korostettiin erityisesti yksilöllisyyttä, taituruutta ja virtuoosimaista otetta. Paganini oli Euroopan ensimmäisiä ”virtuoosimuusikkoja”, joka konsertoi runsaasti ympäri Eurooppaa ja kenestä myös lehdistö oli suosion myötä suuresti kiinnostunut. Paganinista kirjoitettiinkin lehdistössä konserttiarvostelujen lisäksi laajasti muun muassa hänen yksityiselämästään, ja hänestä tuli tunnettu ympäri Euroopan. Häntä voisikin sanoa oman aikansa supertähdeksi, jota voisi verrata nykypäivän rock-tähtiin.

Paganinin yleisöstä löytyi usein tuon ajan merkittäviä taidepiirin henkilöitä, kuten muita muusikkoja, kirjailijoita ja taidemaalareita. Myös Heinrich Heine (1797–1856) pääsi todistamaan Paganinin viulunsoittoa. Heine yksi 1800-luvun merkittävimpiä saksalaisrunoilijoita, ja runojen ohella hän kirjoitti muun muassa proosaa, esseitä ja kritiikkiä. 1830-luvulla hän julkaisi niin asia- kuin kaunokirjallistakin proosaa sisältävää Salon-sarjaa. Tämän sarjan vuonna 1837 ilmestyneeseen kolmanteen osaan kuului Firenzen öitä -niminen novelli. Firenzen öitä on jaettu kahteen osaan, jotka kumpikin koostuvat yhdestä yöstä. Niissä Maximilian-niminen päähenkilö kertoo kuolinvuoteellaan makaavalle ystävälleen Marialle muistojaan ja tarinoitaan. Ensimmäisenä yönä hän kertoo lapsena kohtaamastaan jumalattaren patsaasta ja siihen liittyvän tarinan sekä kokemuksistaan italialaisista muusikoista. Yksi näistä on Paganini ja Heine onkin omistanut pitkän pätkän ensimmäisen yön tapahtumista Paganinin kuvaamiselle.

Tässä esseessä tarkastelen sitä, miten Heinrich Heine Firenzen öissä kuvaa Niccolo Paganinia: millaista kuvaus teoksessa on, mitä saamme sen avulla selville Paganinista ja Heinestä itsestään ja miten Heinen kuvaus heijastelee 1800-luvun aikalaiskäsityksiä Paganinista ja hänen soitostaan, luonteestaan ja olemuksestaan laajemmin. Kerron ensin hieman Paganinista yleisesti ja erittelen sitten tarkemmin Heinen luomaa kuvaa Paganinista Firenzen öissä.

Paganini

Niccolò Paganini syntyi 27. lokakuuta 1782 Genovassa, Pohjois-Italiassa. Hänen vanhempansa, Antonio ja Teresa Paganini, havaitsivat Niccolon musikaalisen lahjakkuuden jo lapsena, ja Antonio alkoikin kouluttaa nuorta Paganinia viulunsoittoon jo seitsemänvuotiaana. Vanhemmille oli selvää, että riittävällä harjoittelulla Paganinista tulisi hänen lahjakkuutensa ansiosta kuuluisa ja taitava viulisti, ja se toisi myös perheelle taloudellista turvaa. Antonio olikin harjoittelun suhteen erittäin ankara ja piti huolen siitä, että Paganini harjoitteli riittävästi. 12-vuotiaana Paganini pääsi ensimmäistä kertaa ammattilaisten opetukseen. Jo tässä vaiheessa Paganini alkoi kehitellä omanlaista viulunsoittotyyliään huolimatta siitä, että hänen opettajansa yrittivät pitää häntä ”klassisen” viulunsoiton tiellä. 18-vuotiaana hän voitti Luccan kaupungissa kilpailun, jonka palkintona hän pääsi konsertoimaan paikalliseen katedraaliin. Suosiollisen vastaanoton rohkaisemana Paganini päätti jäädä Luccaan, jossa hän vietti suhteellisen vapaata taiteilijaelämää. Hän tienasi elantonsa vieruskaupungeissa konsertoiden ja antaen opetusta mutta samalla myös tuhlasi usein tienaamansa rahat uhkapeleihin. Kun Napoleon kruunasi itsensä Italian kuninkaaksi vuonna 1805, hän antoi Luccan ja Piombinon provinssit sisarelleen, prinsessa Eliselle, joka kokosi uuden hoviorkesterin kaupungin muusikoista. Paganini oli yksi heistä, ja seuraavat vuodet hän toimikin hovimuusikkona ja -säveltäjänä. Vuonna 1809 Paganini kuitenkin kyllästyi hovimuusikon elämän rajoittavuuteen ja päätti ottaa riskin ryhtyä omia sävellyksiään esittäväksi sooloartistiksi.

On huomattava, että Paganinin aloittaessa soolouransa eurooppalainen konsertti-instituutio ei ollut vielä vakiinnuttanut asemaansa. Suurimpana haasteena aloittelevalla artistilla oli tuntemattomuus ja promootion puute. Paganini oli tunnettu vain kotiseudullaan ja sitä ympäröivillä alueilla, mutta laajaa suosiota hänellä ei vielä ollut. Ooppera oli 1800-luvun alkupuolella Italiassa suosittua, ja Paganini pääsikin soittamaan yleisölle teatteri- ja oopperaesitysten väliajoilla. Nämä puitteet sopivat hyvin dramaattiselle ja teatraaliselle esiintyjälle, jollainen Paganini oli: hän otti usein itselleen koomikon roolin, kun hän esimerkiksi nauratti yleisöä imitoimalla viulullaan eri eläinten ääntelehtimisiä. Paganini otti pian myös toisenlaisen, huomattavasti synkemmän, roolin. Hän antoi usein yleisön ymmärtää, että häntä ohjaisi jokin ulkopuolinen voima; hänen esiintymisensä olivat dramaattisia, fyysisesti uuvuttavia ja lumoavia. Myös hänen tapansa rentoutua täydessä pimeydessä ja yksinäisyydessä, syömättä, konserttia edeltävän päivän herätti kysymyksiä, puhumattakaan hänen ulkonäöstään: hänen pitkistä, mustista hiuksistaan, kalpeasta ihostaan, ivallisesta hymystään ja pitkistä sormistaan. Paganini puhui itsekin ”sähköisyydestä” ja ”magiasta”, jota hän tunsi ruumiissaan esiintyessään. Hänen konserttiensa arvosteluissa hämmästeltiinkin usein hänen soittonsa ”lumoavaa” vaikutusta. Paganini luultavasti nautti mystikon roolin tuomasta huomiosta, ja hän luultavasti myös huomasi sen vetoavan yleisöön, ja takasi näin hyvät lipputulot. Jää kuitenkin avoimeksi tulkinnalle, oliko Paganinin ”mystisyydelle” jotain todellista pohjaa tai pyrkikö hän todella harjoittamaan jonkinlaista mystiikkaa: on mahdollista, että hän oli perinyt osan äitinsä äärimmäisen uskonnollisesta luonteesta. Tarinan mukaan hänen äitinsä oli jo ennen Paganinin syntymää nähnyt näyn enkelistä, joka kertoi, että hänen pojastaan tulisi kaikkien aikojen suurin viulisti.

Paganinin läpimurto tapahtui vuonna 1813 Milanossa, kun hän pääsi esiintymään uudessa La Scala -salissa. Hänen siellä saamansa suuri suosio vakuutti hänet siitä, että hänen soittotyylillään ja sävellyksillään hän voisi saavuttaa suosiota; hänen ei tarvitsisi tukeutua esittämään omia versioitaan muiden, tunnetumpien säveltäjien teoksista, kuten ajalle oli tyypillistä. Lukuisat vastoinkäymiset kuitenkin viivästyttivät hänen Euroopan kiertuettaan, sillä hän pääsi aloittamaan kiertueensa vasta vuonna 1828. Kiertue alkoi Wienistä ja kesti seuraavat kuusi vuotta, jona aikana Paganini kasvatti suosiotaan ja teki itseään tunnetuksi ympäri Euroopan. Arvostelut konserteista olivat suosiollisia ja ylistäviä, ja niissä usein liitettiin Paganiniin yliluonnollisia piirteitä hänen epäilyttävän ulkonäkönsä ja teknisen virtuoosimaisuutensa ansiosta. Mystikon rooli, jonka Paganini oli luonut jo uransa alkuvaiheilla ja hionut vuosien varrella täydellisyyteen, seurasi häntä lehdistön kirjoittelussa jatkuvasti.

Paganini soittaa. Lähde: gallica.bnf.fr / Bibliothèque nationale de France

Paganini Heinen kuvaamana

Firenzen öissä päähenkilö Maximilian päätyy kertomaan Marialle Paganinista heidän keskusteltuaan ensin italialaissäveltäjä Bellinistä. Heinen kuvauksen Paganinista voisi jakaa kahteen osaan. Ensin Maximilian kertoo Paganinin ulkonäöstä ja olemuksesta ja niistä tarinoista ja huhuista, joita hänestä kerrotaan, kun taas toisessa osassa hän kuvailee niitä visuaalisia ilmiöitä, joita hän näki ja koki ollessaan Paganinin konsertissa ja kuullessaan tämän viulunsoittoa. Kokonaisuudessaan kuvaukselle tyypillistä on esittää Paganini vahvasti yliluonnollisena ja mystisenä hahmona, jonka olemuksessa ja viulunsoitossa paholainen on jollakin tapaa läsnä.

Paganinin ulkonäön ja olemuksen kuvaus alkaa, kun Maria kysyy Maximilianilta, pitääkö tämä Paganinista, ja Marian kertoessa, ettei ole itse koskaan nähnyt Paganinia muuta kuin muotokuvissa. Maximilian kertoo, että muotokuvat Paganinista eivät ole kaikki yhtäläisiä ja että ”ne rumentavat tai kaunistavat häntä, milloinkaan ne eivät kerro hänen todellista olemustaan”. Jo tässä kiinnittyy huomio Heinen tapaan rinnastaa Paganini johonkin yliluonnolliseen, jonka todellista olemusta on mahdotonta jäljittää muotokuvaan tai piirrokseen: hän on kuin haamu, jota ei voi valokuvata. On myös mielenkiintoinen huomio, että Maria kysyy Maximilianilta, onko tämä nähnyt Paganinia, eikä kuullut, sillä siinä korostuu se, kuinka suuri rooli Paganinin teatraalisella esiintymistavalla konserteissa oli. Häntä ei tultu vain kuuntelemaan vaan myös katsomaan. Paganini kirjoittikin vuonna 1832 eräässä kirjeessään seuraavasti: ”…kukaan ei koskaan kysy, oletko kuullut Paganinia vaan oletko nähnyt häntä. Rehellisesti sanottuna kadun yleistä mielipidettä, että olisin salaliitossa paholaisen kanssa. Sanomalehdet keskittyvät liikaa ulkonäkööni…” Hänen sähköinen ja dramaattinen esiintymistapansa ja poikkeuksellinen ulkonäkönsä yhdistettiinkin usein huhuihin hänen liitostaan paholaisen kanssa.

Maximilian jatkaa, että vain kuuro maalari nimeltä Lyser on onnistunut tekemään Paganinista todenmukaisen muotokuvan. Lyserin muotokuvaa kuvaillessaan Heine rinnastaa jälleen Paganinin johonkin yliluonnolliseen ja helvetilliseen: ”Nuo satumaiset piirteet, jotka tuntuivat kuuluvan ennemmin rikinkatkuiseen varjojen valtakuntaan kuin aurinkoiseen elävien maailmaan, saattoi hahmottaa ainoastaan räikeän mustin, pikaisin viivoin. ’Todellakin, piru ohjasi kättäni’, kuuro maalari vakuutti minulle”. Maximilian kertoo myös Lyserin hänelle kertoman tarinan siitä, kuinka Paganini ollessaan kapellimestarina Luccassa puukotti uskottoman rakastettunsa, joutui vankilaan ja myi siellä sielunsa paholaiselle päästäkseen vapaaksi ja tullakseen parhaaksi viulunsoittajaksi. Heine toistaa tässä yhden version yleisestä huhusta, jota Paganinista lehdistössä levitettiin yhä uudestaan ja uudestaan hänen Euroopan-kiertueensa aikana ja jota hän joutui selittelemään ja oikomaan. Teoksessa on myös mielenkiintoinen kuvaus siitä, kun Paganini saapuu hannoverilaisen konserttimanagerinsa Georg Harrysin kanssa paikalle. Siinä Harrysin ja Paganinin suhteesta kerrotaan, että ”hänet [Paganini] on sidottu verisellä sopimuksella tähän palvelijaan, joka ei ole kukaan muu kuin saatana”. Heine jatkaa: ”Rahvas ei tiedä, että paholainen on vain lainannut herra Georg Harrysin hahmoa ja että sillä välin tämän ihmispoloisen sieluparka istuu Hannoverissa muun roskajoukon ohella lukittuna erääseen lippaaseen niin pitkäksi aikaa, että paholainen antaa hänelle lihallisen kuoren takaisin.” Heine korostaa Paganinin ulkonäköä ja olemusta kuvatessaan jatkuvasti tämän paholaismaisuutta ja siihen viittaavia piirteitä. Kuvaus on ajalle tyypillistä, sillä samanlaisia rinnastuksia ja vertauksia Paganinista tehtiin usein myös lehdistössä 1820- ja 1830-luvuilla, etenkin konserttiarvosteluissa.

Osasyy sille, miksi Paganinin olemus ja ulkonäkö muodostuivat niin keskeisiksi seikoiksi hänestä puhuttaessa, oli se, että hänen krooninen sairastelunsa vaikutti hänen ulkonäköönsä merkittävästi. Siitä, mitä tauteja tarkalleen Paganini sairasti, ei ole täyttä varmuutta, mutta ainakin kuppa hänellä diagnosoitiin jo 1820-luvulla. Siihen hänelle määrättiin hoidoksi elohopeaa ja oopiumia. Krooninen sairastelu ja niihin annetut hoidot ja lääkekuurit vaikuttivat merkittävästi hänen ulkonäköönsä ja saivat hänet näyttämään milloin kalpealta, milloin luurangolta ja milloin muuten vain riutuneelta. Sairastelun luoma epäilyttävä ja sairaalloinen ulkonäkö yhdistettynä huhuihin yliluonnollisesta selittävät osaksi sitä, miksi Paganinin ulkonäkö ja olemus saivat niin paljon huomiota hänen musiikkinsa ohella.

Toinen osa Paganinin kuvauksesta Firenzen öissä koostuu siitä, mitä Maximilian näkee ja kokee hänen ollessaan Paganinin konsertissa, ja kuullessaan tämän soittoa. Konsertin ensimmäisen osan aikana Maximilian kertoo nähneensä kuinka nuori ja elinvoimainen Paganini hurmaa sievän, nuoren neidon, mutta sitten surmaa hänet stiletillä tajuttuaan hänen uskottomuutensa: jälleen aikaisemminkin mainittu legenda Paganinista rakastajansa murhaajana toistetaan. Konsertin seuraavassa osassa näyt olivat entistäkin synkempiä ja niistä voi löytää viittauksia tarinaan, jonka mukaan Paganini oli myynyt sielunsa Saatanalle:

Jaloissaan hänen riippanaan olivat raskaat ketjut. Hänen takanaan liikehtivät kasvot, joiden piirteet viittasivat hilpeään pukinluonteeseen, ja näin pitkien karvaisten käsien tarttuvan aika ajoin avuliaasti Paganinin soittaman viulun kieliin. Toisinaan ne ohjasivat myös Paganinin kättä, jolla hän piteli jousta, ja silloin mäkättävä suosiota osoittava nauru seurasi sointeja, jotka kumpusivat viulusta yhä tuskaisemmin ja verisemmin.

Maximilian näki siis itse paholaisen ohjaavan Paganinin soittoa. Helvetilliset näyt keskeytyivät vasta, kun Paganinin viulusta katkesi kieli, jonka jälkeen kulissit Paganinin ympärillä Maximilianin silmissä jälleen muuttuivat. Nyt hän näki Paganinin munkin kaavussa, hupun peittämänä, soittamassa meren rannalla kallionkielekkeellä. Iltaruskossa aaltoileva meri muuttui verenpunaiseksi ja taivas aavemaisen kuulaaksi Paganinin soittaessa:

[–] näytti kuin hän mumisi ikivanhoja riettaita loitsuja, joilla manataan myrsky esiin ja päästetään valloilleen nuo pahat henget, jotka makaavat vangittuina merten syvyyksissä. Kun hän toisinaan, pistäen paljaan kätensä pitkänä ja laihana esiin väljästä munkin hihastaan, miekkaili ilmassa viulunsa jousella, silloin hän vasta vaikuttikin noitamestarilta, joka komentaa elementtejä taikurinsauvallaan [–]

Heine rinnastaa Paganinin jälleen yliluonnolliseen: hän on ”noitamestari”, joka loitsuillaan manaa esiin Tuonelan pahat henget. Maximilian näkee myös, kuinka verenpunaisista aalloista vapautui demoneita ja kaikenlaisia sekasikiöitä ja hänen piti sulkea silmänsä ja korvansa, ”jotten tulisi sekopäiseksi.” On mielenkiintoista pohtia, kuinka suuri osa Maximilianin näyistä perustuu Heinen todellisiin kokemuksiin Paganinin konsertista ja kuinka suuri osa on vain kaunokirjallista liioittelua. Ennen kaikkea Heinen värikäs kuvaus Paganinin musiikista kertoo siitä, kuinka kokonaisvaltainen ja vaikuttava Paganinin konsertti kokemuksena oli, kun sillä oli moinen voima ja kyky luoda niin voimakkaita visuaalisia näkyjä kuuntelijan ja katsojan silmissä ja herättää tämän mielikuvitus niin eloisasti.

Konsertin viimeinen osa saa Maximilianin näyissä huomattavasti levollisemman muodon: soinnit olivat rauhallisempia ja Paganini ”kukoisti väkevää miehuutta, kirkkaansininen puku ympäröi jalostuneita jäseniä, mustat hiukset ryöppysivät hänen olkapäillään loistavina kiharoina, ja hänen siinä seistessään, järkkymättömänä ja itsevarmana, ylevänä jumalkuvana, ja soittaessaan viulua oli kuin koko luomakunta kuuntelisi hänen sointejaan”. Kuvauksen viimeisessä osassa Paganini säilyttää yliluonnollisuutensa, mutta huomattavasti valoisampana ja taivaallisempana kuin aikaisemmissa, synkissä ja helvetillisissä kuvauksissa.

Lopuksi

Heinrich Heinen kuvaus Paganinista asettuu osaksi sitä traditiota, joka 1800-luvulla Paganinista kirjoittaessa ja puhuessa vallitsi. Jatkuvat viittaukset yliluonnolliseen ja paholaismaisuuteen olivat yleisiä Paganinista kirjoittaessa 1800-luvulla. Monet yhdistävät tekijät, kuten Paganinin oma osuus mystikon roolin luomisessa ja esittämisessä, hänen sairastelun riuduttama ulkonäkönsä, hänen tekninen virtuoosimaisuutensa ja ainutlaatuisuutensa ja hänen häkellyttävä persoonansa, loivat puitteet sille, miksi Paganinista tuli niin sensaatiomainen ilmiö 1800-luvun kulttuurielämässä. Samat tekijät selittävät myös sen, miksi lehdistö oli niin kiinnostunut Paganinista. Hänen olemuksessaan ja persoonassaan yhdistyivät monet seikat, jotka tekivät hänestä herkullisen kirjoituksen kohteen: hän tarjosi dramatiikkaa, mystiikkaa ja elämyksiä. Paganini on myös varhainen esimerkki median voimasta luoda suuria tähtiä ja muokata niitä mielikuvia ja käsityksiä, joita ihmisille tähdistä henkilöinä muodostuu. Media loi Paganinin ”legendan”, jonka me tänäkin päivänä tunnemme.

 

LÄHDELUTTELO

 

Alkuperäisaineisto

Heine, Heinrich: Firenzen öitä. Suom. Amira Al Bayaty. Faros, Turku 2006.

Tutkimuskirjallisuus

Hirt, Katherine: Interdisciplinary German Cultural Studies: When Machines Play Chopin : Musical Spirit and Automation in Nineteenth-Century German Literature. Walter de Gruyter, Berlin 2010.

Sammons, Jeffrey L.: Heinrich Heine. A modern biography. Princeton University Press, Princeton, NJ 1979.

Sugden, John: Paganini. Omnibus Press, London 1986.

Lola Montez Suomen lehdistössä

Lola Montez (1818-1861). Kuva: gallica.bnf.fr/Bibliothèque nationale de France.

kirjoittanut Emmi Saari

 

Johdanto

Aikansa maailmankuuluisuudesta, ”espanjalaisesta tanssijattaresta”, Lola Montezista löytyy Historiallisesta sanomalehtikirjastosta yli 100 osumaa. Niistä noin puolet ajoittuu hänen elinaikaansa, ja loput on julkaistu myöhemmin. Lehtiartikkeleista saa hajanaisen kuvan Montezin varhaisesta elämästä muun muassa Irlannissa ja Intiassa sekä 17-vuotiaana aloitetusta tanssijanurasta ja seurapiirielämästä. Lehdistön maininnat Montezista lisääntyivät selvästi, kun hänestä tuli Baijerin kuningas Ludvig I:n rakastajatar vuonna 1846. Baijerissa hän joutui kansan epäsuosioon vaikutettuaan maan politiikkaan. Montez kuohutti viktoriaanisen ajan ihmisiä siveettömillä esityksillään ja tiheään vaihtuvilla miehillään. Toisaalta hän ymmärsi myös lehdistön ohjailusta ja pyrki vaikuttamaan omaan julkisuuskuvaansa.

Käytin työssäni lähteinä Lola Montezista kertovia artikkeleita, jotka on julkaistu hänen elinaikanaan. Käsittelen ensisijaisesti lehtiuutisten yhteyttä Montezin todelliseen elämään, mutta pohdin myös niiden joko tarkoituksella tai tahattomasti synnyttämiä mielikuvia. Alussa selvennän artikkeleiden julkaisuajankohtien kytköstä Montezin elämäntilanteeseen ja suosioon sekä Suomen 1800-luvun alkupuolen sanomalehdistön tilanteeseen. Kirjoitusten julkaisuissa on kiinnostavasti vuosienkin taukoja, joiden syitä yritän päätellä. Lisäksi tutkin lehtien suosituimpia ja vaietuimpia kirjoitusaiheita. Huomioin myös kriittisyyden tarpeen artikkeleita lukiessa, koska kirjoitustavat ja    -tyylit eroavat merkittävästi nykyisistä. Kuvaileva tyyli vaikuttaa lukijan saamiin mielikuviin ja vaikeuttaa välillä jopa toden ja fiktion erottamista toisistaan. Lopussa korostan lähdekritiikin merkitystä vanhoja ja erityisesti ”Montezin legendasta” kertovia uutisia tutkittaessa.

Lehtiartikkeleiden esiintyminen

Ensimmäinen Montezia käsittelevä artikkeli on Borgå Tidningar -sanomalehden vuoden 1843 julkaisu, jossa uutisoidaan hänen ensimmäisestä teatteriesiintymisestään Pariisissa. Lola Montezista tuli lyhyessä ajassa ajalleen melko poikkeuksellisesti maailman- tai ainakin Euroopan-kuulu julkisuudenhenkilö. Seuraavat lehtikirjoitukset hänestä ilmestyivät Suomessa kuitenkin vasta vuodesta 1845 lähtien.  Ensimmäisen ja toisen lehtijulkaisun välissä Montez esiintyi useissa Euroopan suurkaupungeissa välillä enemmän ja toisinaan vähemmän menestyksekkäästi. Lisäksi Liz Sonnebornin A to Z of American Women in the Performing Arts -tutkimuksessa häneen yhdistettiin tuolloin monia tunnettuja miehiä, kuten Franz Liszt ja Alexandre Dumas. Ehkä lehdet eivät pitäneet tapahtumia 1840-lukujen sanomalehtien tarkoituksia täyttävinä. Suomen lehdistön historia. Osa 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905 -­kirjassa lainataan Sanomia Turusta, kun määritellään lehdistön tavoite Montezin aikana: ”Kunki sanomalehden virkana on opetus nykyisissä ja jokapäivä tapahtumissa asioissa.” Tanssijan kirjavan rakkauselämän ei välttämättä ajateltu olevan kansalle hyödyllistä tai siveellistä tietoa.

Monteziin liittyneitä artikkeleita julkaistiin melko säännöllisesti vuodesta 1845 eteenpäin jopa hänen kuolemansa 1861 jälkeenkin. Uutiset painottuvat selkeästi Montezin elämään Baijerissa vuosina 1846–1848. Tässä ajassa hänestä tuli jopa Suomessa niin tunnettu, että tähden nimi voitiin lehdessä korvata ”Landsfeldin kreivittärellä” tai ”espanjalaisella tanssijattarella”, jolloin oikea nimi (todellisuudessa taiteilijanimi) kirjoitettiin sulkeisiin ikään kuin vain selvennykseksi niille harvoille, jotka eivät sitä muistaneet tai tienneet. Hyvä esimerkki tanssijattaren kuuluisuudesta on Helsingfors Tidningarin vuonna 1853 julkaisema Krögerin sikaritehtaan mainos Lola Montez -sikareista. Sikaritehdas todisti trendikkyytensä hyödyntämällä ulkomaalaista kuuluisuutta markkinoinnissaan.

Montezia käsitelleiden artikkeleiden julkaisuissa oli yllättäen tauko myös hänen uransa loppupuolella vuosien 1855 ja 1859 välissä, vaikka tähti tunnettiin jo Euroopan lisäksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Vuonna 1855 Montez lähti Yhdysvalloista melkein vuoden mittaiselle Australian-kiertueelle, josta kuitenkin tuli useimpien senaikaisten näytösten tapaan katastrofi. Ehkä uutiset eivät kantautuneet Australiasta Suomeen asti tai sitten tanssijattaren epäonnistumisista ei haluttu tai voitu kirjoittaa. Myös Nikolai I:n julkaisema sensuuriasetus rajoitti Suomen lehdistön toimintaa, sillä sen mukaan kenestäkään ei saanut kirjoittaa ”yleensä hyvien tapojen vastaisesti tai – kunniaa loukkaavasti”. Kiertueen jälkeen Montez palasi San Franciscoon ja ryhtyi luennoitsijaksi, mistä kirjoitustauon katkaissut artikkeli kertookin.

Joseph Karl Stielerin maalaus vuodelta 1847.

Uutisten aiheista

Lola Montezista kertovat uutiset ovat usein otsikoiden ”ulkomaalla” tai ”sekasanomia” alla. Suurin osa niistä on vain vaatimattomia mainintoja kymmenien uutisten luetteloissa, jolloin usein ainoastaan alkusanan kursivointi erottaa ne muista. Monet Montezin elämästä kirjoitetut lehtiartikkelit ovat lyhyitä ja tiiviitä, kuten useimmat 1800-luvun puolivälin lehtijulkaisut. Tällöin mainitaan vain olennaisin asia, kuten esimerkiksi Montezin muistelmien julkaisun aiheuttama skandaali (Åbo Tidningar 9.2.1849) tai hänen nimityksenä Landsfeldin kreivittäreksi (Åbo Tidningar 15.9.1847). Tosin Åbo Underrättelser julkaisi myös yhteenvedoksi ja muistutukseksi jopa kaksisivuisia artikkeleita, joihin oli koottu koko Montezin elämä lapsuudesta lehden julkistamishetkeen. Tällöin yksityiskohtaisemmatkin asiat, kuten Lolan nuorena Intiassa oppimat tanssiliikkeet tai viidakossa kohtaamat eläimet (numero 89), luetellaan huolellisesti.

Ensimmäinen Suomen lehdistössä Lola Montezista kirjoitettu uutinen on melko tyypillinen Montez-julkaisu. Vuoden 1845 huhtikuussa julkaistussa kirjoituksessa mainitaan ”espanjalaisen tanssijattaren” menestyksestä Pariisissa. Usein lehdet uutisoivatkin Montezin menestymisestä tai epäonnistumisista, joita tuntui uutisten paljouden mukaan olevan jopa onnistumisia useammin. Montezin esiintymiset eri puolilla maailmaa eivät kuitenkaan ole lehtiartikkeleiden yleisin aihe, sillä hänen yksityiselämästään uutisoidaan selkeästi useammin. Joitakin yksityisasioista kertovia lehtijuttuja lukiessa saa mielikuvan kuin toimittaja olisi todella ollut mukana uutisoitavan tilanteen tapahtuessa, koska kuvailu on niin tarkkaa. Vanhat lehtiartikkelit ovatkin yllättävän lähellä nykyisiä viikkolehtiä – tosin 1800-luvun kirjoitusten sävy ei ole yhtä terävä ja sensaatiohakuinen.

Vaikka Montezin yksityiselämä on yleinen sanomalehtien aihe, siitä ei kerrota erityisen kattavasti. Kuuluisuuden monista avioeroista ei mainita juuri lainkaan, pikemminkin uusista aviomiehistä saatetaan kertoa kuin edeltäviä ei olisi ollutkaan. Lehdistö vaikenee myös tanssijattaren monista rakastajista; ihailijoista, joista yleensä tuli aviomiehiä, on muutamia mainintoja. Edellisiä miehiä useammin lehdissä kuvaillaan Montezin loistokasta elämää seurapiireissä monien kuuluisuuksien keskellä. Tanssijattaren aiheuttamat skandaalit ovat toinen suosittu aihe. Niitä tapahtui sekä teatterin lavalla että sen ulkopuolella. Montezia vastaan järjestetyistä mellakoista ja hänen aiheuttamistaan erimielisyyksistä Baijerissa 1847–48 julkaistiin jopa yhdeksän kirjoitusta, vaikka sensuuriasetus rajoitti erityisesti Euroopan hullusta vuodesta uutisoimista.

Ristiriitaisia mielikuvia ja kuvailevia kirjoitustyylejä

Vaikka suomalaisissa sanomalehdissä seurattiin Montezin elämää useiden vuosien ajan, hänestä saa melko hajanaisen ja epäselvän kuvan. Artikkelit luovat kuuluisuudesta ailahtelevaisen ja hänen elämästään hyvin hektisen mielikuvan: tuntuu kuin hänen asunpaikkansa olisi vaihtunut jokaisessa ja miehensä lähes joka toisessa uutisessa. Hänen tanssitaidoistaankin annetaan hyvin ristiriitainen kuva, sillä joissakin lehdissä niitä ylistetään, toisissa vähätellään. Toisaalta ristiriitaisuus on yksi Monteziin liitetyistä legendoista; Ralph Friedman kirjoittaa artikkelissaan ”The Montez Legend”, miten jopa tanssijan naapurit olivat hänestä montaa mieltä. Kuvailuissa hiusten ja silmien väri vaihtelee, pituus muuttuu ja luonne vaihtelee sävyisästä vastenmieliseen. Lehdet ja aikalaiset olivat kuitenkin yksimielisiä Montezin häikäisevästä kauneudesta.

Useissa tutkimissani lehtiuutisissa kirjoittajan tai pikemminkin tarinan kertojan ääni erottuu selkeästi. Uutisten kertoja kuvailee tapahtumia värikkäästi, jolloin subjektiivisuus ikään kuin naamioituu osaksi ”virallista uutista”. Esimerkiksi vuonna 1847 Åbo Underrättelser uutisoi Montezin täysin epäonnistuneesta esityksestä Pariisissa. Artikkelissa kertoja kertoo sukkanauhan repeämisen aiheuttamasta paheksunnasta ja poliisien Lolalle antamasta esiintymiskiellosta. Kertoja on kuitenkin selvästi pahoillaan tähden puolesta. Uutisen lopussa on selitys, miksei lehdessä ole aikaisemmin kirjoitettu Montezin alamäestä: se ei millään halunnut pilata Montezin mainetta ja kuvata, miten ikävästi menestyneen kuuluisuuden lopulta kävi.

Kertojan mielipiteet ja tavoitteet erottuvat selkeästi myös Åbo Underrättelserin 9.11.1849 julkaisemassa elämäkerrallisessa artikkelissa. Lehden mukaan Montez oli tuolloin synkästä menneisyydestä huolimatta onnellisesti rakastuneena naimissa toimittaja Healdin kanssa. Artikkelin lopussa muistutetaan lukijoita: ihmisiä ei pidä tuomita liian äkkipikaisesti menneisyyden perusteella. Artikkelin ymmärtäväisestä ja puolustelevasta sävystä huolimatta Montez erosi Healdista muutaman vuoden kuluttua. Tähänkin julkaisuun on saattanut vaikuttaa sanomalehtien pyrkimys sivistää kansaa, koska Montezin elämästä yritettiin selkeästi löytää opettavainen esimerkki.

Sanomalehtien julkaisemien artikkeleiden kirjoitustyyli on usein jo itsessään värikäs. Uutisia on kirjoitettu muun muassa hämmästyneeseen, pahoittelevaan tai ihailevaan sävyyn. Toisaalta artikkeleissa on myös opettavaisuutta ja huumoria. Esimerkiksi ensimmäisessä Montezia käsitelleessä jutussa kerrotaan hänen taitavasta pistoolinkäsittelytaidostaan hyvinkin humoristiseen ja liioittelevaan sävyyn. Eräs artikkeli puolestaan aloitetaan kertomalla, miten ranskalaisessa lehdessä oli koominen tarina Montezista. Kirjoitustyylin kuvailevuus erottuu Åbo Underrättelserin numeron 17 kuvauksessa, jossa Lola pakeni maasta Euroopan hulluna vuotena ”med blödande hjerta”. Tyyli muistuttaakin välillä enemmän kaunokirjallisuutta kuin uutista. Åbo Underrättelserin 6.11.1849 julkaistussa artikkelissa kuvaillaan lähes runollisesti Montezin avioliittoa: ”Giftermålet som för andra är en hamn, har för henne blifwit ett haf, fullt af flippor och stormar.” Yksityiskohtainen, runsassanainen kieli vähentää uutisten ”virallisuutta” tekemällä niistä tarinamaisia ja fiktiota muistuttavia.

Artikkeleiden luotettavuudesta

Suomalainen lehdistö kirjoitti 1800-luvulla ulkomaan uutisensa pääasiassa kopioiden ne suoraan muiden maiden lehdistä. Tekstin sisältö tai tyyli saattoi tahtomatta muuttua toimittajan ja kielen vaihtuessa. Toinen artikkeleiden luotettavuutta vähentänyt asia oli tietoliikenteen hitaus. Ulkomaiset lehdet kulkeutuivat Suomeen yleensä yhden tai useamman viikon viiveellä. Lisäksi lehtien muokkaamiseen ja toimittamiseen meni viikkoja, eli uutiset olivat väistämättä vanhentuneita ihmisten lukiessa niistä. Myös sensuuri vaikutti artikkeleiden sisältöön, mikä saattoi muokata tai rajoittaa muun muassa Montezista ja Euroopan hullusta vuodesta kertovia julkaisuja. Uutiset eivät olleet edes aikalaisille täysin luotettavia tai ajankohtaisia. Lisäksi liioitteleva ja runollinen kirjoitustyyli sekä kertojan subjektiivisuus vaikuttivat artikkeleiden sisältöön.

Joissakin Montezia käsitelleissä artikkeleissa on selkeitä asiavirheitä. Eräät uutiset kertovat niin yksityiskohtaisista tilanteista, että niille on haastavaa löytää vahvistusta muista lähteistä. Esimerkiksi Åbo Underrättelsenissä kerrotaan Montezin eläneen lapsena nunnaluostarissa, mutta lukemistani tutkimuksista ei löydy tästä mainintaa. Samankaltaisin löytämäni tarina on Sonnerbornin kirjassa, jossa kerrotaan tytön isäpuolen lähettäneen hänet sukulaistensa luo asumaan. Toinen ristiriitainen asia koskee useissa sanomalehdissä mainittuja Münchenissä tapahtuneita mellakoita, joissa Montez joutui pakenemaan ja piiloutumaan väkijoukkoja. On vaikeaa löytää yhtä tarkkoja kuvauksia muista Montezista kirjoitetuista teksteistä.

Epäsäännöllisesti julkaistut, vieraista kielistä käännetyt ja toisista lehdistä valitut uutiset ovat välillä epätarkkoja ja ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi maaliskuussa 1848 Åbo Underrättelser kirjoitti, miten Lola Montez joutui pakenemaan turvaan Baijerista. Kuitenkin muut lehdet uutisoivat vielä huhtikuussa useista Lolaa vastaan pidetyistä mellakoista Münchenisssä. Luultavasti huhtikuun julkaisut liittyivät jo vanhentuneisiin tapahtumiin. Toinen selkeästi virheellinen artikkeli julkaistiin Åbo Underrättelserissä, kun lehti kertoi vuoden 1860 syksyllä Montezin menehtymisestä sairaskohtaukseen. Todellisuudessa Montez kuoli vasta puolen vuoden päästä lehden julkaisusta keuhkokuumeeseen, mutta sanomalehdessä ei enää tuolloin mainittu asiasta.

Joitakin Montezin elämää kuvailevia lehdistön julkaisuja on vaikea uskoa todeksi, sillä niiden asiasisältö on hyvin värikästä ja liioiteltua. Eräiden tapahtumien todenperäisyyttä onkin syytä kyseenalaistaa. Suomen lehdistön historia -tutkimuksessa kerrotaankin, että vielä 1840-luvulla asia-artikkelit ja ajanvietetarinat saattoivat sekoittua, jolloin faktaa ja fiktiota ei erottanut toisistaan. Esimerkiksi Helsingfors Tidningar (1.3.1847) kuvaa, miten Montez pystyi rajussa mellakassa uskomattomasti ottamaan kiinni häntä päin heitettyjä kiviä ja heittämään niitä takaisin väkijoukkoon. Tämänkaltaiset uutiset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet Lola Montezista kertovien mitä ihmeellisimpien tarinoiden syntyyn ja vahvistaneet ”espanjalaisen tanssijattaren” ympärille muodostunutta legendaa.

Artikkeleita lukiessa syntyy myös mielikuva Lola Montezista taitavana lehdistön käsittelijänä tai jopa manipuloijana. Ensimmäisissä hänestä kirjoitetuista artikkeleissa tarinan kertoja kuvaa Montezin rohkeita esityksiä ja yksityiselämän skandaaleja omasta näkökulmastaan, mutta vuoden 1847 Finlands Almänna Tidningin julkaisu sisältää myös Montezin omia kommentteja. Artikkelissa Montezin kerrotaan sanoneen, ettei hänellä ole mitään tekemistä Baijerin levottomuuksien kanssa. Lopuksi Montez vielä korostaa aikaisempien häneen liittyvien lehtikirjoitusten olevan valhetta. Lisäksi Friedman kirjoittaa artikkelissaan tanssijattaren ottaneen usein yhteyttä toimittajiin, jotka kirjoittivat hänestä negatiiviseen sävyyn ja häpäisivät häntä. Saattaa olla, ettei Montez onnistunut kovin vahvasti muokkaamaan hänestä kirjoitettuja uutisia, mutta ainakin hän pyrki vaikuttamaan niihin.

Lopuksi

Uutisten paljoudesta päätellen Lola Montezin elämän eri vaiheet todella kiinnostivat aikalaisia. Oli mielenkiintoista huomata, miten jo 1800-luvulla uutisoitiin ulkomaalaisen kuuluisuuden elämästä ja ennen kaikkea hänen ongelmistaan. Montez oli esimerkkinä aikalaisille niin seurapiirielämän paheista ja moraalittomuudesta kuin arkisesta onnesta, rakastumisesta. Lyhyet uutispätkät ja pidemmät tarinat rakensivat hänestä herkullisia ja usein hämmästyttäviä mielikuvia. Samalla käsitykseni varhaisista sanomalehdistä korkeana auktoriteettina ja ainoastaan ”vakavien” asioiden tiedottajana muuttui, sillä lehdistössä kuvailtiin myös hyvin viihteellisiä asioita, kuten tanssijattaren kuuluisan ”hämähäkkitanssin” vietteleviä liikkeitä ja ihonmyötäistä asua.

Vaikka tutkin kymmeniä Montezista kirjoitettuja julkaisuja, hänen elämänsä jäi osittain suureksi mysteeriksi. Tähän vaikutti kirjoitusten keskinäinen ristiriitaisuus, kirjoitustyylien subjektiivisuus ja aiheiden hämmästyttävyys. Lisäksi kirjoittajien oma pyrkimys tehdä jutuista kiinnostavampia ja kuuluisuuden halu johdatella toimittajia saattoi osaltaan lisätä tekstien sensaatiomaisuutta ja epäluotettavuutta. Ehkä kuitenkin ratkaisevin syy Montezin elämän salaperäisyyteen on tanssijattaren oma persoona, joka kiehtoi jo aikalaisia ja sai heidät kiinnostumaan hänestä. Ainakaan en enää voi ihmetellä, miksi ”espanjalaisen tanssijattaren” legenda on syntynyt.

 

LÄHDELUTTELO

 

Aikalaisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/query.html [7.4.2012]

Tutkimuskirjallisuus

Friedman, Ralph: The Montez Legend, Western Folklore Vol. 10, No. 4, Oct. 1951, http://www.jstor.org.ezproxy.utu.fi:2048/stable/1496067 [10.4.2012]

Sonneborn, Liz: A to Z of American Women in the Performing Arts, Facts on File 2001, Google Books, http://books.google.fi/books?id=Yf2741A_BkYC&pg=PA152&lpg  [15.4.2012]

Tommila, Päiviö: Suomen lehdistön historia. Osa 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila, Kuopio 1988.

 

Sherlock Holmes lehdistössä 1890-luvulla

kirjoittanut Elina Karvo

 

Johdanto

”Englantilainen kirjailija Conan Doyle on viime vuosina hankkinut itselleen laajan lukijakunnan seikkailukertomuksillaan, joita on ilmestynyt satojen tuhansien painoksissa. Hänellä on niissä kaikissa erityinen, omituinen päähenkilö – yksityinen salapoliisi Sherlock Holmes, jolla on erinomainen kyky keksiä kaikkein salaperäisimpäinkin ja sotkuisimpain asiain juoni ja päästä niitten perille. Holmes – joka lienee todellisuudesta otettu – on nuori mies, joka hauskuudekseen tutkii omituisia seikkailuja. Hänen voimansa on siinä, että hän huomaa kaikenmoisia pikkuseikkoja, jotka tavallisesti jäävät syrjään, sekä yhtäkkiä ja ankaran johdonmukaisesti vetää kaikista olosuhteista johtopäätöksensä.” (Uusi Kuvalehti, 1.2.1894, johdatus ”Punatukkaisten säätiö” -tarinaan)

Tutkin tässä työssä yhdysvaltalaisissa sanomalehdissä The New York Times ja The Washington Post, sekä joitain suomalaisissa lehdissä esiintyneitä tekstejä liittyen Sherlock Holmesiin. Tekstit sijoittuvat 1890-luvun puoliväliin, vuosille 1893–1896. Olen valinnut muutamia tekstejä lähempään tarkasteluun tiettyjen teemojen ympäriltä: näitä ovat Holmesin rakkauselämä huumorin kohteena, Holmes-tarinoiden vaikutukset lukevaan yleisöön sekä Sherlock Holmesin kuolema ja todenmukaisuus. On jännittävää, että yllä olevassa sitaatissa Uudesta Kuvalehdestä mainitaan Holmesin hahmon pohjautuvan todennäköisesti todellisuuteen ja että tätä uskomusta ylläpidettiin myös lehdistössä.

Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti yhteensä 60 Sherlock Holmesista kertovaa tarinaa vuosina 1887–1927. Niin sanottu Holmes-kaanon koostuu neljästä romaanista sekä 56 novellista; novellit ilmestyivät alun perin Strand-lehdessä, joista ne koottiin myöhemmin viideksi eri niteeksi. Conan Doyle sai idean Sherlock Holmesin hahmoon entiseltä lääketieteen professoriltaan Edinburghin yliopistosta, Joseph Belliltä. Bell käytti oppitunneillaan samanlaista päättelytekniikkaa, josta Sherlock Holmes on tullut tunnetuksi. Toinen merkittävä inspiraation lähde oli Edgar Allan Poen luoma salapoliisi C. Auguste Dupin. Lisäksi Conan Doyle otti vaikutteita useista muista aikansa henkilöistä, tehden Sherlock Holmesista eräänlaisen palapelin aikakauden ihmisistä ja mentaliteetista. (Stashower 2001, 27, 126, 78.)

Ensimmäisen kerran Conan Doyle harkitsi Sherlock Holmesin häivyttämistä jo vuonna 1891 kirjoitettuaan kaksi romaania ja 12 novellia, sillä hän pelkäsi, että Holmes vie sekä hänen että yleisön huomion pois omasta mielestään hänen tärkeämmistä töistään eli historiallisista romaaneista (Conan Doyle [1924] 1989, 99). Kaksi vuotta myöhemmin hän teki ratkaisevan päätöksen tappaa etsivä Reichenbachin vesiputouksilla Sveitsissä ”The Final Problem” -tarinassa. Yleisön pyynnöstä – ja suuresta palkkiosta – johtuen Conan Doyle kirjoitti vuonna 1901 kenties tunnetuimman Sherlock Holmes -romaanin, The Hound of the Baskervilles; tarina kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Holmesin kuolemaa. Vuonna 1903 hän palautti suositun hahmon henkiin novellissa ”The Adventure of The Empty House” ja kirjoitti tämän jälkeen vielä 31 novellia ja yhden romaanin.

Sherlock Holmesin rakkauselämä vitsinä

Puheet Sherlock Holmesin rakkauselämästä ovat olleet laajempia vasta vuosisadan vaihteen jälkeen 1900-luvulta tähän päivään, vaikka varmasti myös viktoriaanisella yleisöllä on voinut olla epäilyksensä suuresta etsivästä. Tarinoissa Holmes esitetään kylmänä ja laskelmoivana ajattelukoneena, jonka elämässä ei hellille tunteille ole tilaa. Sittemmin Holmesia on tulkittu niin hetero- kuin homoseksuaalisista näkökulmista. Esimerkiksi Mark Campbell kuvaa Holmesin ja tohtori Watsonin olevan kuin ”mukavasti avioitunut pari – mutta ilman seksiä” – heidän suhteensa on täysin platoninen (Campbell 2001, 8). Löytämissäni lehtiteksteissä Holmesin rakkauselämään viitattiin enemmän vitsikkäästi kuin vakavasti. Holmesin käyttö pastisseissa ja parodioissa on ollut hyvin suosittua William Gilletten luomasta ensimmäisestä teatteritulkinnasta vuodelta 1899 lähtien. Conan Doyle kertoi hahmostaan paljon, mutta jätti silti tulkinnan varaa etenkin Holmesin menneisyyden pohdintaan. Novelleista ensimmäinen, ”A Scandal in Bohemia”, esitteli maailmalle ainoan naisen, joka on pystynyt päihittämään Sherlock Holmesin: Irene Adler. Holmesia kiinnostavat vahvaluontoiset ja itsenäiset naiset, jotka pystyvät pitämään itsestään huolta ja jotka eivät vähästä säikähdä. Kahdessa löytämässäni humoristisessa jutussa esiintyvät naiset olisivat ennemmin Holmesille kauhistus kuin ilo.

Aamulehdessä 11. syyskuuta 1895 on julkaistu Yhtä ja toista -palstalla lyhyt juttu rouva Sherlock Holmesista: ”Englannin salapoliisiromaaneissa ilmaantuu monasti Sherlock Holmes-niminen salapoliisi, joka on erinomaisen tarkka-älyinen mies, ehkäpä teräwäjärkisempi, kuin kirjailija on onnistunut seuraawassa esittämään ’rouwa Sherlock Holmesin.’” Tarinassa nainen alkaa päätellä junassa vieressään istuvasta miehestä erinäisiä asioita, kuten hänen toisen avioliittonsa tilanteen ja miehen terveydentilan. Nainen esitetään tekstissä kärkkäänä: päätelmiensä seassa hän toistelee ”älkää yrittäkö kieltää” tai ”myöntäkää että olen oikeassa”. Hieman epäselväksi jää, olivatko mies ja nainen keskenään tuttuja vai kenties naimisissa, miehen puhuessa vaimosta ja naisen herrasta: ”’Mutta, vaimo,’ huusi mies hien otsasta helmeillessä, te varmaankin olette…” ’Rouva Sherlock Holmes, herra,’ päätti nainen.” Tekstissä erittäin mielenkiintoinen seikka on se, miten Sherlock Holmesin kyvyt omaava nainen esitetään: hän ei halua kuulla vastaväitteitä tai epäile omien päätelmiensä todellisuutta. Sherlock Holmes, niinä kertoina kun hän teki väärän oletuksen, myönsi virheensä vähintään itselleen ja yleensä myös Watsonille. Holmesin suhtautuminen naisiin ei ollut aina ystävällistä, ja ”rouva Sherlock Holmesin” tapainen nainen olisi saanut etsivän vain vahvistamaan omia käsityksiään naisten epätasaisesta luonteesta ja käsittämättömistä motiiveista (esim. ”The Adventure of the Second Stain”).

The Washington Post -lehdessä julkaistiin elokuun 16. päivänä 1896 Chicago Tribune -lehdestä lainattu juttu ”Sherlock Holmes in love”. Jutussa Holmes on rakastunut neiti Snuggeriin, jonka epäilee kuitenkin haaveilevan herra Huggerin perään. Hänen epäilyksensä varmistuvat, kun hän näkee rakastettunsa käsissä olevat hyttysenpuremat; samaisia puremia on myös herra Huggerin käsivarsissa. Juttu päättyy neiti Snuggerin pyörtymiseen Holmesin vaadittua selitystä, yrittäen kihistä vihaisesti sanaa ”woman”, mutta jota – kuten jutussa huomautetaan – on vaikea sanoa kihisten.

Holmesille olisi hyvin epätyypillistä olla näin valtavan tunnekuohun vallassa. Hänelle tunteet olivat kuin ”särö suurennuslasissa”, jotka vaikeuttivat hänen ajatteluaan ja aiheuttaisivat tuhoa työlle. Holmes saattoi tulkita ja analysoida tunteita, mutta hän ei sallinut itsensä joutuvan moisten alaisiksi. (ks. ”A Scandal in Bohemia”.) Niinpä Postissa esitetty juttu on ennen kaikkea luettavissa huumorin kannalta: entäpä jos Holmes olisi rakastunut ja hänen rakastettunsa olisi petollinen? Humoristisia ovat myös jutun kaksi muuta henkilöä, neiti Snugger – pohjaten verbiin ”snuggle” eli käpertyä tai ”snog” eli pussailla – sekä herra Hugger eli ”halailija”. Molemmat edustavat tapoja, jotka olisivat hyvin epätyypillisiä Sherlock Holmesille.

Sherlock Holmesin vaikutukset lukevaan ylesöön

The New York Timesissa 15. huhtikuuta 1894 julkaistussa artikkelissa varoitetaan Lontoota kiusaavista ”Holmes-huijareista”. Alkuun teksti tuntuu enemmän aprillipilalta, jos se olisi julkaistu kahta viikkoa aiemmin, mutta se osoittaa, miten valtava vaikutus Sherlock Holmesilla oli jo omana aikanaan. Tekstissä lehti arvelee, että ”ystävällinen ja fiksu kirjailija” Arthur Conan Doyle ei varmastikaan osannut aavistaa, millaista jälkeä hänen luomansa etsivä saisi aikaan, ja nyt kun Holmesin vaikutukset ovat selvästi näkyvillä, Conan Doyle itse on paennut Englannista Sveitsiin tajuttuaan tekemänsä virheen. Conan Doyle tietysti itse ei myönnä paenneensa, vaan on matkustanut Sveitsiin saadakseen työskennellä rauhassa. Michael Hardwicken mukaan Conan Doyle oli myös Sveitsissä perheensä kanssa, jotta hänen tuberkuloosiin sairastunut ensimmäinen vaimonsa saisi levätä rauhassa ja kerätä voimia (Hardwick 1986, 105).

Mitkä olivat sitten Sherlock Holmesin vaikutukset lukevaan kansaan? Alkuun kaikki ihailivat etsivän metodeja päätellä pienistä yksityiskohdista suuria asioita; kyseessä ei New York Timesin mukaan ollut pelkästään röyhkeys, vaan tietyn asteinen hulluus, jossa – kuten usein hulluudessa – oli tietty metodi ja logiikka. Niinpä kolme miljoonaa Lontoon asukasta oli alkanut imitoida Holmesia ja nyt terrorisoi kaupunkia järjettömillä ja useimmiten valheellisilla päätelmillään. Totuudella ei ollut amatöörietsivien mielessä tilaa: he olivat vain seuranneet esikuvansa jalanjälkiä, ja jos faktat kertoivat muuta kuin heidän päätelmänsä, se ei ollut heidän vikansa. Myös nuoret naiset olivat langenneet tähän ongelmaan, ja lehdessä huomautetaan, että nuorten naisten päätä on hyvin vaikea kääntää. Erityisen pahana ongelma nähtiin kokkien ja palvelustyttöjen joukossa. He saattoivat kertoa työnsä ohessa päätelmiään palveltavan vaatteista, jolloin sivistynyt henkilö ymmärsi heti palvelustytön olevan Holmes-manian valloissa ja fiksuinta oli tällaisessa tapauksessa pysyä hiljaa ja kiirehtiä tyttöä tekemään työnsä loppuun. Palvelusväki, joka ei osannut lukea, olikin New York Timesin mukaan toivottava.

Holmes-manialla oli odotettavissa vielä vakavampia seurauksia. Holmes-tarinoiden ilmestymisestä lähtien Lontoon oli vallannut murhanhimo imitaattoreita kohtaan ja itsemurhien määrä oli kasvanut. Tekstissä sanotaan, että jopa noin 90 prosenttia Lontoon asukkaista esiintyi amatöörietsivinä, ja joko heidät vietiin mielisairaalaan parantumaan uskomuksistaan tai heidän ”mielivaltaisesti loukkaamansa ja tylsistyttämänsä” ihmiset tappaisivat heidät. Myös itsemurhien määrän nähtiin kasvaneen selkeästi Holmes-tarinoiden ilmestymisestä lähtien, ja kapinan imitaattoreita vastaan uskottiin pian nousevan.

Kolme miljoona ihmistä tai 90 prosenttia Lontoon asukkaista kuulostaa suurelta määrältä, mutta epäilemättä asiassa on myös totuuden siemen: Conan Doylen tarinoiden vaikutus oli valtava ja ylitti yhteiskuntaluokkia sujuvasti. Strand-lehden, jossa tarinat ilmestyivät ensimmäisen kerran, uusia numeroita jonotettiin lehtien myyntipisteiden luona. Näkisin itse New York Timesin jutussa halun pilkata Lontoon asukkaita ja englantilaisia heidän eksentrisistä taipumuksistaan ja tavastaan käsitellä menetystä. Tekstissä esitellyt tapahtumat ovat voineet saada kimmokkeensa joulukuussa 1893 julkaistusta ”The Final Problem” -tarinasta, jossa Sherlock Holmes menehtyy taistelussa arkkivihollisensa professori Moriartyn kanssa. Lukevalle yleisölle etsivän kuolema oli shokki, ja se yritti mahdollisesti korvata menetystä omalla tavallaan, kenties myös samalla painostaen Conan Doylea tuomaan sankari takaisin elävien kirjoihin. Suurin kysymys artikkelia lukiessa herää siitä, onko juttu totta ollenkaan vai keksitty tarina. Suuret luvut ja etenkin tekstin loppuosan puheet ”murhanhimosta” kuulostavat turhankin uskomattomilta.

Sherlock Holmesin kuolema ja hänen näkemisensä todellisena henkilönä

”The Final Problem” -tarinan ilmestyminen aiheutti lukevassa yleisössä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa epäuskoa ja surua. Conan Doylelle satoi vihamielisiä ja protestoivia kirjeitä ja Lontoossa vitsailijat kulkivat surunauhojen kanssa. Holmesin kuolemaa pidettiin tahallisena, häikäilemättömänä ja tunteettomana, ei vain lukijoita vaan myös suremaan jäänyttä Watsonia kohtaan. (Hardwick 1986, 103–104.) Holmesin ympärille kehkeytyi fanikulttuuri hyvin varhain ja se on jatkanut voimistumistaan hahmon 125-vuotisen historian aikana.

The Washington Postissa on julkaistu kaksi artikkelia, 10. kesäkuuta 1894 sekä 6. marraskuuta 1894, joissa on haastateltu Arthur Conan Doylea ja joissa käsitellään Sherlock Holmesia sekä tämän joulukuussa 1893 tapahtunutta poismenoa. Kesäkuussa julkaistussa haastattelussa Conan Doyle vetoaa itsepuolustukseen: ”And if you knew the provocation you would agree with me that it was justifiable homicide. When I invented this character I had no idea he would give me so much trouble. – – At last I killed him, and if I had not done so, I almost think he would have killed me.” Marraskuun haastattelussa Conan Doyle oli hieman puolustelevampi hahmoaan kohtaan: “It is perhaps true, [–] that one pleasant gentleman, who has been a very good friend to me, has been treated rather scurvily. In fact, if I had killed a real man I could have called down scarcely more popular indignation than when I killed Sherlock Holmes.” Kahdesta kommentista, joiden välillä on reilu puoli vuotta eroa, näkee Conan Doylen ristiriitaisen suhtautumisen omaan luomukseensa. Omaelämäkerrassaan hän pyytelee anteeksi Holmesia käsittelevän luvun alussa ja lopussa, että joutuu ylipäänsä poikkeamaan elämänsä kronologisesta kerronnasta ja sanomaan jotain etsivästä (Conan Doyle [1924] 1989, 101–116). Kirjailija halusi tulla mieluummin muistetuksi historiallisista romaaneistaan kuin amatöörietsivästä; silti Holmesin hahmoon ja hänestä kertoviin tarinoihin Conan Doyle onnistui saamaan vangittua viktoriaanista kulttuuria elävästi ja jännittävästi. Holmesin suosiota selittämään voi liittää jossain määrin myös Lontoossa 1880-luvulla toimineen Viiltäjä-Jackin: sumuisessa, ahtaasti asutetussa kaupungissa kulkevan murhaajan voisi pysäyttää vain Holmesin tapainen etsivä, ja siinä samassa hän voi tuoda toivoa ja hyvyyttä takaisin Lontoon asukkaisiin.

Lukijoiden suhtautuminen Holmesin kuolemaan on läheisessä yhteydessä siihen uskomukseen, että Holmes oli todellinen henkilö. Monet kirjallisuuden hahmot ovat nousseet esiin lukijoiden samaistuessa heihin ja ikään kuin oppiessaan tuntemaan heidät, mutta sillä skaalalla mihin Holmes-tarinat ylsivät ei ole vertaistaan (Saler 2003, 600–601). Ilmiö koski sekä Britanniaa että Yhdysvaltoja. Holmesia käsittelevää kirjallisuutta ilmestyi 1900-luvun alkupuolella paljon, eikä niissä usein mainittu Conan Doylea ollenkaan; häneen viitattiin usein tohtori Watsonin ”kirjallisena agenttina”. Michael Saler kirjoittaa Holmesin suosion liittyvän vahvasti aikakauden henkeen ja modernisaatioon. Holmes edustaa, ei vain maallisuutta ja rationalismia, vaan myös urbanisaatiota ja kuluttamista. Saler kirjoittaa, että suurin osa Holmesiin uskoneista lukijoista harjoitti kuitenkin ”ironista uskomista”. Se salli heidän uskovan Holmesin todelliseen olemassaoloon lumoutuneella mutta rationaalisella tavalla – aikuiset saattoivat siis palata lapsuutensa maagisiin uskomuksiin, ilman että heitä pidetään lapsellisina. Holmesin maailmassa romanttisuus syntyy järjestä ilman taikuutta; järki tuo mukanaan ongelman, mutta myös ratkaisun. (Saler 2003, 603, 606, 608.) Ironiset uskojat teeskentelivät uskovansa Holmesiin, mutta täysin vakavissaan, jolloin asiaan perehtymättömät eivät tunnistaisi sitä teeskentelyksi. ”Naiivit uskojat” uskoivat Holmesin ja Watsonin todellisiksi henkilöiksi samaan tapaan kuin lapset nykypäivänä uskoisivat Joulupukkiin. Holmesista tuli kuuluisuus, josta kirjoitettiin lehdissä ja jonka kasvot kaikki tunsivat Sidney Paget’n piirrosten kautta. Conan Doylen kirjoittamat novellit antoivat lukijoille mahdollisuuden hypätä Holmesin kelkkaan missä vaiheessa tahansa, sillä tarinat olivat kokonaisia sellaisenaan, eivätkä yksittäisiä lukuja romaanista tai jatkokertomuksia. (Saler 2003, 612–613.) Sherlock Holmes oli aikansa julkkis erikoisine tapoineen, ja hänen ja Watsonin seikkailut toivat iloa hyvin suurelle määrälle lukevaa kansaa ympäri maailmaa.

Lopuksi

Yllätyksekseni lehtijuttuja koskien alkuperäisiä Sherlock Holmes-tarinoita ei löytynyt kovinkaan paljoa, vaikka Holmes on ollut Yhdysvalloissa ensiesiintymisistään asti erittäin suosittu ja tarinat käännettiin hyvin varhaisessa vaiheessa useille kielille – Suomessa niitä on julkaistu sekä suomen- että ruotsinkielisissä sanoma- ja aikakauslehdissä. Sekä The New York Times- että The Washington Post -lehdissä ilmestyi arvioita novellikokoelmista ja romaaneista sekä William Gilletten teatteriversiosta, suomalaisissa lehdissä kokoelmia ja romaaneja annettiin lehtien tilaajalahjoina. Sherlock Holmes oli, kuten Uusi Kuvalehti alun sitaatissa kirjoittaa, ”erityinen, omituinen” mies, eikä hänen suosionsa ole 125 vuoden aikana vähentynyt; 2000-luvulla on sen sijaan ilmestynyt kaksi uutta merkittävää adaptaatiota, BBC:n tuottama TV-sarja Sherlock (2010–2012) sekä Guy Ritchien ohjaamat ja Warner Brothersin tuottamat elokuvat Sherlock Holmes (2009) ja Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011). Molemmat ovat nostaneet etsivän suosiota, lisänneet tutkimusta ja kasvattaneet alkuperäisten tarinoiden myyntiä. Uudet sukupolvet löytävät yhä uudestaan tiensä Arthur Conan Doylen luomaan maailmaan ja pohtivat samoja asioita kuin 1890-luvun lopun sanomalehtiä lukenut yleisö.

 

LÄHDELUTTELO

 

Alkuperäislähteet

“Conan Doyle deduces: The Famous Novelist Tells of His Early Struggles. Sherlock Holmes dead for good”. The Washington Post, Nov 6, 1894. http://search.proquest.com/docview/139067138?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

”Every man his own Holmes”. The New York Times, Apr 15, 1894. http://search.proquest.com/docview/95212764?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

“Salapoliisin seikkailuja. Punatukkaisten yhdistys.” Uusi Kuvalehti 1.2.1894. http://digi.lib.helsinki.fi/aikakausi/secure/showPage.html?conversationId=2&action=entryPage&id=891374&pageFrame_currPage=7 Katsottu 6.4.2012.

“Sherlock Holmes in love”. The Washington Post, Aug 16, 1896. http://search.proquest.com/docview/143724220?accountid=14774 Katsottu 6.4.2012.

Conan Doyle, Arthur: “A Scandal in Bohemia” [1891]. The Adventures of Sherlock Holmes. Project Gutenberg. http://www.gutenberg.org/files/1661/1661-h/1661-h.htm#1 Katsottu 9.4.2012.

Conan Doyle, Arthur: Memories and Adventures [1924]. Oxford University Press. Oxford 1989.

Conan Doyle, Arthur: “The Adventure of the Second Stain” [1904]. The Return of Sherlock Holmes. Project Gutenberg. http://www.gutenberg.org/files/108/108-h/108-h.htm#H2H_4_0013 Katsottu 10.4.2012.

Tutkimuskirjallisuus

Campbell, Mark: The Pocket Essential Sherlock Holmes. Harpenden, 2001. https://ezproxy.utu.fi/login?url=http://site.ebrary.com/lib/uniturku/Doc?id=10005856 Katsottu 9.4.2012.

Hardwick, Michael: The Complete Guide to Sherlock Holmes. London 1986.

Saler, Michael: “’Clap If You Believe in Sherlock Holmes’: Mass Culture and the Re-Enchantment of Modernity, c. 1890-c. 1940.” The Historical Journal Vol. 46, No. 3, Sep., 2003. http://www.jstor.org/stable/3133564 Katsottu 9.4.2012.

Stashower, Daniel: Teller of Tales. The Life of Arthur Conan Doyle. Henry Holt and Company, New York 2001.